Miina Supinen: Kultainen peura

Mitähän oikein luin?

Vuoden ensimmäinen kirja, Miina Supisen Kultainen peura, on niin hämmästyttävä ja riemastuttavan hieno, vähän kummallinenkin, että en oikein tiedä mitä siitä sanoisin. Kovin monta kertaa blogiuran aikana kirja ei ole jättänyt minua sanattomaksi, mutta nyt ollaan lähellä.

Jos pysytään pintatasolla, kyseessä on loistava historiallinen romaani, joka sijoittuu 1800-luvun loppupuolelle Sortavalan uuteen opettajaseminaariin. Viipurilaisen kauppiaan tytär Mathilda Sommer hakeutuu vanhempiensa järkytykseksi sinne opiskelemaan. Tildalle oli varattu rooli suuren saksalaisen kauppiassuvun perillisten tuottajana, mutta avioliitto ei ollut koskaan tuntunut luontevalta. Sortavalassa Tilda saa huonetoverikseen salaperäisen Jelena Päästäisen, jonka sedän Kiril Päästäisen nimeä kavahtavat kaikki. Miehestä liikkuu toinen toistaa hurjempia huhuja, mutta ovatko ne totta?

Olennaisena osana kirjaan kuuluu kansanperinteeseen pohjautuva mystinen, oikeastaan maaginen taso. Tilda kerää kansantarinoita muistivihkoonsa, koska uskoo ylös kirjoittamisen vievän niiltä mahdin. Mutta joillekin tarinoille hän ei voi mitään, ja ne kietoutuvat Jelenan sedän ympärille. Suojattua elämää eläneelle Tildalle selviää, että maailmassa on paljon pahoja voimia. Osa maagisia, osa maallisia: pieneltä osaltaan tarinaan sekoittuu myös murhamysteeriä.

Kolmanneksi kirja on rakkaustarina, joka kertoo epätyypillisestä (huom. ei epäsovinnaisesta, tai -sopivasta) rakkaussuhteesta. Yksi teoksen hienoimpia piirteitä onkin, ettei heteronormatiivisuudesta poikkeava rakkaus ole tässä tarinassa mitään muuta kuin ilon lähde. 

Kirja loppuosasta selviää, että vaikka romaani fiktiivinen onkin, tietyt osat siitä pohjautuvat Supisen omaan sukuun ja edeltäviin sukupolviin. Tämä tuo tarinalle vielä yhden uuden, jännittävän lisänsä.

Sortavalan ja Viipurin ohella yksi keskeinen paikka romaanissa on pakanallisenakin tunnettu Mantsin saari Laatokalla. Liekö sitten sattumaa vai ei, mutta viime vuosina monet sykähdyttävimmistä lukukokemuksistani ovat sijoittuneet Karjalaan, Laatokalle ja Sortavalaan. 

Merja Mäen Itki toisenkin on karjalan kieleltänsä yhtä elävä ja sykähdyttävä kuin Kultainen peurakin, ja senkin päähenkilö on opettaja. Myös Mäen edeltävä romaani Ennen lintuja sijoittuu osin Laatokan rannoille. Karoliina Niskasen Muamo sisältää paitsi hersyttää kieltä myös kansanperinettä ja maagisiakin elementtejä. Vielä on mainittava muutaman vuoden takainen Maarit Turtiaisen Marttinansaari - saari on eri kuin Kultaisessa peurassa, mutta samantyyppisiä tunnelmia ja maisemia on tässäkin hienossa romaanissa.

Kultainen peura kiilaa ilman muuta viime vuoden parhaimpien romaanien joukkoon. Upea kirja, ja tunnen olevani etuoikeutettu kun sain sen lukea.

Miina Supinen: Kultainen peura
Otava 2024
416s.