Merja Mäki: Itki toisenkin

Olimme toisillemme tuulen riistämät koivut, salaisuutemme lentelivät lehtien lailla toistemme nähtävillä.

Jos valitsisin vuoden kauneimpia lauseita (ehkä pitäisi!) tämä sitaatti Merja Mäen Itki toisenkin -romaanista olisi erittäin vahvoilla.

Eikä tämä ole kauniista lauseista ainoa.

Vaikka eihän rajaseudun naisella puolia ollut. Oli vain tuuli, joka puhalsi vuoroin idästä, vuoroin lännestä.

Vahvojen lauseiden lisäksi teksti läikehtii karjalan eloisaa kieltä. Tsäptsä. Starikku. Gornitsa. Plässiä. Makustelen kielelläni sanoja, jotka ovat yhtä aikaa eksoottisia, toisaalta niissä on jotakin merkillisen tuttua.

Omat sukujuureni eivät yllä Itä-Karjalaan (Pohjois-Karjalaan yhdeltä haaralta kylläkin), mutta monen lapsuuskaverin isovanhemmista ainakin joku oli syntynyt Karjalassa ja asettunut kotiseudulleni evakkona. Kylillä juhlittiin praasniekkaa, ja isommissa tapahtumissa oli aina paikalla niin luterilainen kuin ortodoksinen kirkkoherra. Kun sotien sukupolvi alkoi kuolla, minäkin osallistuin lähinaapurien mummojen ortodoksisiin hautajaisiin, kiersin avointa arkkua ja haistelin suitsukkeiden tuoksua. Olenpa rakentanut toisen kotini hirsistä, jotka kaatoivat sotien jälkeen uutta elämää ja kotia rakentamaan joutuneet karjalaiset.

Tämä romaani tarjosi siis minulle monenlaista omakohtaista tarttumapintaa, mutta eniten kuitenkin tämän: kirjan päähenkilö Larja on tuulen tyttö, pohjoistuulen puhaltama, vaarojen laella varttunut kuten minäkin. Tunnetasolla tuntuu tutulta kahden erilaisen maailman keskellä kamppailu. Kirjan alussa Larja tapaa Tuomaksen, jonka silmissä liikehtii Laatokan meri. Sen enempää yksityiskohtiin menemättä, minäkin olen avion myötä jo kauan sitten oppinut sisäsaariston asukkaaksi.

Larjan kotipaikka on Suurmäki Aunuksen Karjalassa. Eletään jatkosodan asemasotavaihetta. Suomen armeija on, näkökulmasta riippuen, vapauttanut tai miehittänyt Aunuksen, Suurmäen mukaan luettuna. Petroskoissa opettajaksi opiskellut Larja on lähetetty Kanta-Suomeen lisäoppia saamaan. Suurmäkeläisiä opetetaan suomalaisiksi, kitketään epäkansallisia tapoja niin vihalla kuin rakkaudella. Mäki kuvaa kouriintuntuvasti sitä, miten mahdottomassa tilanteessa Suurmäellä eletään: omat miehet taistelevat Neuvostoliiton joukoissa, vaikka osan kyläläisistä on haettu jo ennen sotia pimeisiin autoihin. Suomen armeija on miehittäjä, mutta tuo mukanaan myös hyvää. Suurmäkeläiset eivät koe olevansa sen enempää venäläisiä kuin ruotsejakaan. Pikku hiljaa arki alkaa kuitenkin asettua uusiin uomiinsa. Uusien isäntien kanssa eletään sovussa, mutta samalla osa odottaa, osa pelkää vanhan isännän paluuta.

Siihen katsoen, että Merja Mäki kirjoittaa historiallisia romaaneja, ovat hänen aiheensa kovin ajankohtaisia. Ennen lintuja ilmestyi samoihin aikoihin kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Vuonna 2024 Venäjä on ottanut Suomen jatkosodan aikaisen miehityksen röyhkeästi propagandansa välineeksi. Mäki käsittelee Itki toisenkin -romaanissa juuri tätä aikaa: hän ei sen kummemmin kaunistele, muttei myöskään kauhistele. Armeijat tulevat ja menevät, varmaa on se, että naiset ja lapset yleensä joutuvat elämään seurausten kanssa. Välillä tulee idästä, välillä lännestä. On myös valtioita, joiden rauhanaikakaan ei takaa kansalaisille ihmisarvoista kohtelua.

Molemmat Mäen sotaromaanit liittyvät ja linkittyvät toisiinsa, mutta ne ovat täysin itsenäisiä teoksia, joten toisen tunteminen ei ole välttämätöntä ennen lukemista. Ja kun puhun sotaromaanista, on sanottava, että itse sotatapahtumia kirjassa on varsin vähän (toki sitäkin voimakkaampia kohtauksia). Ennen kaikkea kirja kertoo sodasta tunnetasolla. Se kertoo rakkaudesta, sisaruudesta, ihmisyydestä. Ihminen ei muutu jalommaksi sodan seurauksena: pikkumaisuus, kateus ja muut katalat piirteet nousevat pintaan yhtä lailla. 

Kielen lisäksi karjalainen kulttuuriperinne on vahvasti läsnä. Ennen kaikkea kirjassa keskitytään itkuvirsi-perinteeseen. Itkijät ilmensivät paitsi omaa myös kanavoivat toisten surua, loivat pahalle ololle tilan muidenkin täyttää ja sanoittivat hankalat tunteet. Ajatus on kiinnostava, itselleni melko vieras, mutta kiehtova. Vieläköhän itkuvirsi-perinne elää?

Muun muassa tätä, ja myös monta kysymystä, aion kysyä kirjailijalta torstaina 10.10. Kuopion kaupunginkirjaston Syntytarinoita-klubilla. Keskustelemme Merja Mäen kanssa 2. kerroksen lavalla klo 17 lähtien. Tule ihmeessä kuuntelemaan!

Merja Mäki: Itki toisenkin
Gummerus 2024
415s.