Asko Sahlberg: Pompeius

Olen lukenut tässä kuussa monia hienoja kirjoja, mutta tammikuun the kirja, joka kuukauttani määrittää, on Asko Sahlbergin Pompeius. Olen lukenut kirjaa jo useamman viikon ajan pikku hiljaa mietiskellen ja makustellen, alleviivaten ja sivumerkintöjä tehden, sanojen virtaa ja selkäpiissä tuntuvia kylmiä väreitä tunnustellen. Alun perin tarkoitukseni oli kiirehtää kirjan lukemisen kanssa Kirjasomen Blogistanian kirjallisuuspalkinto -äänestyksen vuoksi, mutta varsin pian huomasin, että nyt aikataulut on heitettävä nurkkaan. Harvoin sitä lukee kirjaa, jonka tietää olevan käänteentekevä itselle ja joka tulee nousemaan korkealle kaikkien aikojen parhaiden kirjojen listalla.

Pompeius on tällainen kirja.

Huomionarvoisin piirre on, että Sahlberg loihtii mestarillisen ihmiskuvan Pompeiuksesta, joka eli ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua. Toinen, sitäkin huomionarvoisempi asia on se, että minusta tuntui kuin olisin lukenut tästä päivästä ja aikamme suurvalloista, jotka elävät riistämällä toisten maita, kalleuksia, luonnonvaroja ja ihmisiä. Suurvalloista, jotka ovat niin varmoja omasta erinomaisuudestaan ja paremmuudestaan, ettei muilla kansoilla kertakaikkiaan ole samanlaisia oikeuksia. Isomman oikeus voittaa.

Tai kuten Sahlberg Pompeiuksen suulla sanoo: 

Ahenobarbuksella on kaikki ne ominaisuudet, jotka tekevät suuren roomalaisen. Hän on itserakas, ylpeä, jääräpäinen, äkkipikainen, harkitsematon ja uskomattoman typerä.

Sattuuko teillä tulemaan mieleen ketään muita kuvaukseen sopivia henkilöitä?

Voisin siteerata kirjaa vaikka kuinka paljon:

Kaikki katoaa, Pompeius ajatteli kallionkielekkeelle istahtaessaan, paitsi ihmisen hulluus, joka syntyy kerta kerralta uudelleen. Se matkustaa halki vuosisatojen, pesiytyy sukupolviin, raivoaa aikansa ja tekee tilaa uusille mielettömyyksille. Ja onnekkaana voi pitää itseään hän, joka kykenee päättämään, onko hänen järjettömyytensä kuin aalto, jonka harjalla saattaa voitokkaasti ratsastaa, vai kuin pyörre, joka imee hänet tappion synkkiin syvyyksiin. Totisesti, lohdutonta oli kaikki, mutta ei vailla hurjuuden hekumaa.

Sahlbergin tyyliä ei suotta verrata Mika Waltariin ja Sinuhe egyptiläiseen. Hän on kirjoittanut antiikista myös historiallisissa romaaneissaan Herodes ja Pilatus. Yhtäläisyydet Sinuheen eivät ole mitenkään peiteltyjä, pikemminkin silmäniskuja lukijalle. Esimerkiksi Pompeiuksen uskollinen henkivartiokaartin päällikkö ja ystävä Romulus on selkeästi samanoloinen kaveri kuin Kaptah - molemmat tuovat myös ilmaa ja iloa synkkämielisyyteen taipuvaisen päähenkilön ympärille. 

Sahbergin ovela ja rivien väliin kirjoitettu komedia onkin tarpeen, sillä kovin kepeä ei kirjan yleiskatsanto maailmaan ja ihmiselämään ole. Jos kohta Pompeius nuorena miehenä onkin voimiensa tunnossa, se näkyy lähinnä reippaana sotimisena ja vastustajan päälliköiden hirttämisenä omiin suoliinsa. Varsinaista nautintoa hän ei julmuudestaan kuitenkaan saa. Ikääntyessään vastuu painaa tasavallan miehen harteita entistä voimakkaapana ja sotiminen sekä valta ovat vain osa muita raskaita velvollisuuksia. Sinuhen lisäksi mieleen tulee pyytämättä Saarnaaja ja lopulta Buddhakin.

Sillä mitä oli loppujen lopuksi ihmisen vaellus päivistä öitten kautta toisiin päiviin, jollei tarpeetonta vaivannäköä ja turhanpäiväistä kilvoittelua, hidasta ja uuvuttavaa kamppailua väistämätöntä vastaan?

Vaikka helposti voisi luulla, Sahlbergin kuvaama Rooma ei ole vain sotaisten miesten Rooma. Naiset ovat romaanissa hyvinkin aktiivisia, vaikka toki miehille alisteisia ovatkin. Silti, älykkäät ja taitavat naiset ovat tarkkasilmäisiä ja osaavat pelata peliä paljon miehiä paremmin:

Metella hymyili sisäänpäin. Hänellä oli käsityksensä miesten, varsinkin oman miehensä niin sanotusta viisaudesta. Se perustui moniin seikkoihin (...) mutta ennen kaikkea se perustui miehiseen turhamaisuuteen. Siitä taas saattoi nainen hyötyä, ainakin Metellan kaltainen nainen. Hän oli hallinnut kahta mahtavaa aviomiestä vetoamalla heidän turhamaisuuteensa, ja tuo kyky painoi kunnianhimoisen naisen vaakakupissa enemmän kuin Egyptinmaan rikkaudet konsanaan. Miehet olivat pohjimmiltaan niin yksinkertaisia olentoja, että ihmetellä sopi mikseivät kaikki naiset käyttäneet heitä hyväkseen...

Raadollisuudestaan huolimatta tämä oli vielä aika kaunis näkemys miehistä.

Tiedä, Romulus hyvä, että politiikka tekee monista älykkäiltä vaikuttavista miehistä aaseja, Sahlberg naulaa.

Rooman ylhäisön tapojen mukaisesti Pompeiuksen vaimot vaihtelevat, ja osan merkitys tarinalle jää vähäiseksi, osan taas nousee suuremmaksi. Naishahmoista kaikista kiinnostavin ja voimakkain on kuitenkin Leporis, Pompeiuksen orja ja jalkavaimo, jolle Pomepeius antaa vapauskirjan. Olkoonkin, että parivaljakko tekee sen jälkeenkin yhdessä liiketoimia ja Leporis toimii entisen isäntänsä vakoojana, hän kuitenkin onnistuu rakentamaan itsenäisen elämän ja toimimaan omien ehtojensa mukaisesti.

Valitsemani sitaatit antavat teoksesta kovin synkkämielisen kuvan, mutta synkkyyttä kuvaavampi määre on haikeus. Sahlbergin teksti on haikeankaunista ja täynnä muutamalla sanalla tai lauseella maalailtuja maisemia, tuokiokuvia ja pysähtyneitä hetkiä. Joittenkin sotakuvauksien osalta kirjailija äityy makuuni turhan monisanaiseksi, mutta pääsääntöisesti Sahlbergin teksti on huikea osoitus siitä, miten muutamalla sanalla historia muuttuu eläväksi, vedet siirtyvät ja mantereet järkkyvät.

Asko Sahlberg: Pompeius
Like 2024
463s.