Tervehdin sinua Sinuhe Egyptiläinen,

yksinäinen, villiaasin poika.
Eilen illalla suljin kannet kirjastasi ja laittauduin makuulle, vaikka mieleni tuntui viipyvän sinun ja Mutin luona meren rannalla.

Kuten niin hyvin tiedät, elämänsä keväässä ihminen tekee tekojaan miettimättä ja rajoja kokeillen. Minä aloitin tarinasi teini-iässä ja häpeäkseni minun on tunnustettava, että luin vain kolmetoista ensimmäistä sivua, sillä olin vielä liian nuori ja ymmärtämätön, eivätkä sanasi viihdyttäneet minua. Siksi en myöskään tarttunut yhteenkään Mika Waltarin historialliseen romaaniin tulevina vuosina, vaikka kenties olisin ollut jo kypsempi niitä ymmärtämään. Tämän olen halunnut kertoa ollakseni rehellinen ja jotta seuraava todistukseni olisi sitäkin arvokkaampi.

Muinainen Egypti ei ole koskaan erityisesti kiehtonut mieltäni, mutta nyt kun olen lukenut kuvailuasi Theban kukkuloista, entisen kuparinvalajan talon pihalla kasvavasta sykomorista ja Niilin rannoilla uivista krokotiileista, tunnen tarvetta matkustaa kotimaahasi tunteakseni mustan maan ja myrhan tuoksun. Joskin uskon, että Egypti on muuttunut sitten sinun päiviesi niin paljon, että näkemäni tuottaisi kenties pettymyksen.

Kerrot asioita kauniisti. Viimeinen kuvasi Mineasta on piirtynyt mieleeni. Ja kun sanot, että naisen keväät olivat jo kukkineet, en usko, että asiaa voi sen kauniimmin sanoa. Isäni kysyi minulta, eikö tarinassasi olekin kauniita kohtauksia ja minun isäni on mies, joka puhuu paljon, muttei koskaan käytä sanaa kaunis. Niin syvältä sanasi ovat koskettaneet ja luulen sen johtuvan siitä, että jokaista kokemaasi onnen hetkeä leimaa luopumisen tuska ja jokaista katkeraa tuskanhetkeä taas lievittää alistuminen kohtalon kuljetettavaksi.

En murehdi sitä, että en lukenut tarinaasi aiemmin, sillä en varmastikaan olisi osannut nauttia siitä niin kuin nyt tein. Siksi oli varmaan tähtiin kirjoitettu, että vasta nyt tunsin tarvetta tutustua elämääsi. Yhtä tähtiin kirjoitettua on myös vanheneminen ja jos luen tämän kirjan kymmenen, kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden päästä, uskon ymmärtäväni sanomasi vieläkin syvällisemmin. Siksi en tunne murhetta, vaan päin vastoin olen tyytyväinen, että kävi niin kuin kävi.

Kuitenkin tarinasi puolivälistä lähtien en voinut olla tuntematta surua, sillä ymmärsin, että luin parhaillaan kenties parasta kirjaa, mitä olen lukenut aiemmin tai tulen koskaan lukemaan. Siksi viivyin sivuillasi pitempään kuin oli välttämätöntä, sillä halusin pitkittää seikkailua kanssasi. Mutta nyt kun olen sulkenut kannet, on oloni onnellinen, mutta haikea. Sillä miksi lukisin enää yhtään kirjaa tai tarinaa, joka on nyt lukemaani huonompi? Parempaa taas en usko pitkiin aikoihin kohtaavani. Tätä mietin ja omistan tämän kirjoitukseni järkirealisti-Kaptahille, byrokraattiselle vartija-Rojille, julmalle ja petolliselle Neferneferneferille ja kirjailijalle, jonka mielikuvitus ylittää ymmärrykseni.