Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura


Olen Leena Lehtolaisen vankkumaton fani ja jo vuosikausia Lehtolaisen uusin on kuulunut elokuun viimeisiin pimeneviin iltoihin olennaisena osana. Niin tänäkin vuonna, vaikka nyt ilmestynyt Hilja Ilveskero -sarjan toinen toinen osa ei houkutellut yhtä paljon kuin Maria Kalliot: trillerin ensimmäinen kirja ilmestyi pari vuotta sitten, enkä aivan lämmennyt Lehtolaisen uudelle aluevaltaukselle.

Ensimmäisessä osassa Hilja Ilveskero, Hevonpersiistä kotoisin oleva henkivartija, toimi vaihtelevalla menestyksellä henkivartijana, sekaantui isojen poikien ympyröihin ja rakastui hämäräperäiseen agenttiin. Nyt toisessa osassa tämä rakas, David Stahl katoaa kuin tina tuhkaan jättäen jälkeensä vain tuntemattoman ruumiin. Hilja työskentelee ystävänsä ravintolassa ja yrittää unohtaa Davidin, mutta onnistuu siinä huonosti, varsinkin, kun David on jättänyt hänelle arvoituksen ratkaistavaksi. Apua Hilja saa KRP:n vanhan liiton mieheltä, Laitiolta. Vähitellen Hilja saa uutta tietoa niin Davidista kuin omasta menneisyydestäänkin.

Kuten tuli jo mainittua, en syttynyt Ilveskero -jännäreille ensimmäisen osan jälkeen, enkä liekeissä ole vieläkään, hieman lämmennyt ehkä. Suurin syy lienee siinä, että jostakin syystä minun on vaikea samaistua päähenkilöön millään asteella. Lieneekö hahmo sitten epäuskottava vai realistisuudessaan täysin itsestäni poikkeava hahmo? Suoraan sanottuna en tiedä. Joka tapauksessa välillä on hyvin vaikea ymmärtää, miksi Ilveskero toimii niin kuin toimii. Paikoin tuntuu siltä, ettei kirjailija itsekään hirveästi sympatiseeraa Ilveskeroa. Sen sijaan ihana, sinapinkeltaiseen villatakkiin pukeutuva, piippua tupruttava, äreä Laitio vetoaa helliin tunteisiin ja on hahmona kertakaikkisen mainio.

Jos Oikeuden Jalopeura ei ehkä ylläkään Lehtolaisen parhaimpien teosten joukkoon, on se oivaa viihdettä. Lehtolaisen teksti on sujuvaa, miellyttävää ja ajatuksia herättävää. Lehtolaisen yhteiskunnallinen ote on aina yhtä virkistävää luettavaa, eikä ylly saarnaamiseksi. Asiat ovat harvoin yksinkertaisia tai mustavalkoisia. Sama pätee ilmeisesti myös henkilöhahmoihin. Erikoiskiitos kirjan kannelle: se on hieno ja jännityskirjallisuudessa piristävän raikas.

Kommentit

  1. Mainitsit juuri kaikki syyt, miksi Lehtolainen ei ole tänä vuonna blogissani. Lisäisin vielä epäuskottavuuden ja sen muun lisäksi, mielettömän toiminallisuuden. En ikinä, ikinä katso edes toimintaelokuvia, miksi siis lukisin sellaisia kirjoja.

    Pahinta kaikesta on se, että Leena Lehtolainen osaa todellakin kirjoittaa! Siis olla nyt paitsi hänen tekstiään Ilverkeron takia;-) Odotelkaamme häneltä uutta aluevaltausta...

    VastaaPoista
  2. Kuuntelen parhaillaan Henkivartijaa, enkä voi sanoa oikein pitäväni. Palaan asiaan, kunhan saan tämän kakkososankin käsiini ja kuunneltua (lukea en jaksaisi).

    VastaaPoista
  3. Leena, odotellaan! Tästä tulee käsittääkseni trilogia ja ihmettelen, kuinka kauan Lehtolainen keksii Kalliolle uusia käänteitä, joten jotain uutta luulisi olevan kehitteillä ;)

    Kirsi, palaa, odotan mielenkiinnolla! Elisa-kirjassa oli Henkivartija ilmaisena äänikirjana heinäkuussa, mutta en tilannut sitä. Ehkä en siis menettänyt liikaa.

    VastaaPoista
  4. Minä olen miettinyt tämän lukemista. Jos kyse olisi Maria Kalliosta en empisi, mutta Hilja Ilveskerosta en innostunut. Kirja jätti minut vähän hämmentyneeksi. Yksi syy saattaa hyvin olla päähenkilö, en oikein jaksa uskoa Ilveskeroon kaikkine erikoisuuksineen.

    VastaaPoista
  5. Hei Amma, en ole yhtään kiinnostunut näistä Lehtolaisen Ilveskero-kirjoista! Maria Kallio-sarja on siis ehdotonta kotimaisten dekkarien aatelia minulle. Näin Lehtolaisen viime perjantaina Helsingin Akateemisessa puhumassa tästä kirjasta. Haastattelija olisi halunut puhua Maria Kalliosta, mutta Lehtolainen käänsi jutun Ilveskeroon takaisin ja ensi vuonna sitten ilmestyy se kolmas Ilveskero-kirja. Eli kyllä nyt saa Maria Kallio-fanit- vaan odottaa ja odottaa! Toivotaan kuitenkin, että jossain vaiheessa tulee uusi...

    VastaaPoista
  6. Mulla on tämä vielä kesken ja tunteet on samanlaisia kuin sinullakin: varovaista lämpenemistä ekaan osaan verrattuna, mutta ei se kuitenkaan Mariaa voita. Hilja ei vain ole mitenkään uskottava, tai edes kiinnostava, henkilö, mutta Lehtolaisen yhteiskunnallinen ote kyllä pelastaa paljon, kuten kirjoititkin.

    VastaaPoista
  7. Minun taas oli helppo samaistua Hiljaan ja ymmärsin suurimman osan hänen ratkaisuistaankin.

    Minulla kävi tämän kirjan kanssa samoin kuin ensimmäisen osankin kanssa, eli en voinut laskea kirjaa käsistäni. Yritin ensimmäistä kirjaa lukiessani sanoa itselleni, että Hilja on henkilönä jotenkin epäuskottava, mutta viehätyin hänen lapsuutensa ilvestarinoista niin, että kirja vei täysin mennessään.

    Minusta Hilja Ilveskero on henkilönä mielenkiintoinen ja monitahoinen, enkä sure vaikka hänestä tulee vielä kolmaskin kirja.

    VastaaPoista
  8. Annika, onpa kiva kuulla, että tykkäät Ilveskerosta! Minulla on ollut ihan paha mieli, koska olen fanittanut Lehtolaista iät ajat ja hyvin harva tuntuu lämmenneen Hiljalle. Mutta joku siis on, mahtavaa!

    VastaaPoista
  9. En minäkään pitänyt. Onhan kirja sinänsä vetävästi kirjoitettu, että vaikka järki sanoo että ei juonenkäänteet ole aina kauhean uskottavia, jaksoin silti kuunnella äänikirjan loppuun. Mutta juoneen oli heitelty kaiken maailman raiskauksia, myrkkyjuomia, rubiinisormuksia ja kadonneita sukulaisia ilman kunnollista yhteyttä tarinaan. Jätti vähän kummallisen fiiliksen. Ihan kuin tuo huippusalainen isotooppi-operaatio olisi valittu siksi, että juonenkäänteiden omituisuudet voi aina selittää sillä, että kaikkea ei voi päähenkilö voikaan saada tietää.

    Ilveskerosta en oikein voinut välittää, kokki-Monicakin vaikutti yhdentekevältä tyypiltä, ainoa josta pidin oli se Laitio.

    VastaaPoista
  10. Anna, ollaan kyllä hyvin samoilla linjoilla. Ja Laitio, hän on tosiaan mahdottoman symppis ja syy siihen, että luen sen viimeisen osankin mielelläni!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit