Marko Kilpi Kuopion Taiteiden juhlassa

Niin kuin niin monella paikkakunnalla menneenä viikonloppuna, myös Kuopiossa vietettiin Taiteiden juhlaa. Itse pääsin kuuntelemaan dekkaristi Marko Kilpeä Kuopion kaupunginkirjastolle. Haastattelijana toimi Päivi Savinainen.



Paikalle oli saapunut ikäjakaumaltaan erittäin laaja, mutta naisvoittoinen yleisö. Sattumalta korviini kuului supatuksia:
"Oletko lukenut kirjat?"
"EN! Minä en lue dekkareita ollenkaan... mutta arvostan häntä kyllä."

Niinpä niin, Marko Kilpeä on totuttu Kuopiossa kuuntelemaan, sillä paitsi loistavana kirjailijana, hänet tunnetaan myös ajatuksia herättävänä dokumentaristina ja vanhempana konstaapelina, joka näkee omalta aitiopaikaltaan ympäröivän yhteiskunnan ongelmat häikäisevän selvästi.

Alkujaan Kilpi päätyi kirjailijaksi, koska hänen tekemiään elokuvakäsikirjoituksia moitittiin liiallisesta proosallisuudesta. Tämä on helppo uskoa siinä mielessä, että itse olen ollut näkevinäni hänen kirjoissaan tiettyä elokuvallisuutta (mikä siis on mielestäni pelkästään positiivinen asia). Kilpi kertoi, että hänen kohdeyleisönsä on hän itse: tavoitteena on kirjoittaa sellaisia kirjoja, joita hän itse haluaisi lukea. Lupsakka savolainen kertoikin olevansa vähän hämmentynyt siitä, että erityisesti naiset tuntuvat pitävän hänen tuotannostaan. Toisaalta myös miehiltä on tullut positiivista palautetta ja kirjailijaa on hätkähdyttänyt se, kuinka miehet ovat tunnustaneet lukeneensa hänen kirjojaan tippa linsissä.

Neljän lapsen isänä ja vuorotyötä tekevänä poliisina Kilpi kertoi miettivänsä kirjan tapahtumat ja henkilöt mahdollisimman valmiiksi päässään ennen kirjoitustyön aloittamista; pitkällisiin kirjoitussessioihin kun ei yksinkertaisesti ole aikaa. Kaksoisrooli poliisina ja kirjailijana on tietenkin tuottelias, mutta toisaalta on haastavaa kirjoittaa niin, ettei tule paljastaneeksi ammattisalaisuuksia. Tästä asiasta Kilpi onkin erittäin tarkka. Kirjoista on myös turha etsiä todellisia ihmisiä, vaikka monet tapahtumat ovatkin omakohtaisesti koettuja tai oikeudenkäyntipöytäkirjoista luettuja. Tästä huolimatta erityisesti Kilven asiakaskunta (ilmeisen sivistynyt siis) tuntuu löytävän itsensä usein kirjojen sivuilta.

Kilven esikoinen, Jäätyneitä ruusuja voitti aikoinaan Vuoden Johtolanka -palkinnon ja Kadotetut oli sekä Savonia- että Finlandia -palkintoehdokas. Kaikki paikallaolijat kirjailijaa itseään myöten olivat sitä mieltä, että keväällä ilmestynyt Elävien kirjoihin on miehen tähän mennessä paras teos. Lieneekö tänä vuonna Marko Kilven vuoro voittaa?

Psst! Monet kiitokset Sinuhe- palautteesta, se lämmittää mieltäni. Unohtui mainita, että osallistuin kirjan lukemalla Sadun neljänteen minihaasteeseen 500+ -kirjat.

Kommentit

  1. Olen lukenut kaikki Kilven kirjat ja myös pitänyt niistä kaikista. Viimeisin kuitenkin kosketti eniten. Ehkä naisena tarina toisesta naisesta pyristelemässä lapsensa kanssa irti menneisyydestä kosketti.

    Marko Kilpi on ollut elokuvamaailmassa aikaisemmin, käsikirjoittanut mm. dokumentteja. Johtuisiko siitä kirjoissakin näkyvä elokuvallisuus?

    Kilven tuotanto muistuttaa mielestäni jotenkin Matti Yrjänä Joensuun teoksia, sillä hän kuvaa niin inhimillisesti myös ns. pahantekijöitä. Kirjat ovat myös yhteiskunnallisia ja aiheellisti kriittisiä. Tietysti poliisin ammatti näkyy ja tuntuu tarinoiden todenmukaisuutena. "Näin se ei välttämättä tapahtunut, mutta näinkin se olisi voinut tapahtua", sanoi entinen historianopettajani. Samaa voi sanoa Kilven luomista kertomuksista.

    VastaaPoista
  2. Minä en ole vielä lukenut Kadotettuja, mutta ilman muuta luen jossakin vaiheessa. Minuakin kosketti viimeisimmässä äidin ja lapsen kuvaus.

    Kyllä varmasti Kilven elokuvatausta näkyy kirjoissa ja minusta se on piristävä lisä.

    En ole lukenut Joensuuta, mutta tuon vertauksen olen lukenut jostakin. Kilven kirjoissa pidän eritoten siitä, että ne ovat todenmukaisia, yhteiskuntakriittisiä, mutta ennen kaikkea inhimillisiä: turhaa machoilua tai mässäilyä ei hänen kerronnastaan löydy.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit