Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

Marko Kilven esikoisdekkari Jäätyneitä Ruusuja (Gummerus 2011, 294s.) voitti ilmestyessään ensi kertaa vuonna 2007 Vuoden johtolanka-palkinnon ja myytiin loppuun. Nyt Gummerus on julkaissut kirjasta uusintapainoksen.

Aloitin aiemmin tutustumisen Kilven tuotantoon takaperoisesti lukemalla Elävien kirjoihin -uutuuden. Pidin siitä kovasti, joten tartuin innolla myös tähän esikoiseen, varsinkin, koska arvasin Olli Revon hahmon avautuvan tätä kautta paremmin. Niin kuin sitten kävikin.

Minun täytyy sanoa, että Kilvellä on erinomainen kyky saada minut itkemään. Vaikka hän viekin lukijansa rikosten maailmaan poliisimaisella kovapintaisuudella, sekoittaa hän kertomuksiinsa aimo annoksen inhimillisyyttä, lempeyttä ja koskettavuutta, tavallisten ihmisten ajatuksia ja kohtaloita. Tällä kertaa tämä kaikki oli kuitenkin melkein liikaa. Vai mitä sanotte tästä: pommiuhkia ja räjäytyksiä, siviilejä uhkaava ampumavälikohtaus, yhteiskuntaan uskonsa menettänyt terroristi...?  Ymmärrätte varmaan, että täysin kirjasta riippumattomista syistä selkäpiitäni karmi. Toisaalta on sanottava sekin, että vuoden 2007 kritiikkejä selatessani huomasin, että jotkut kriitikot olivat pitäneet kirjan juonta utopistisena. Ei varmaankaan pidetä enää, sillä Pohjola ei ole enää sama lintukoto kuin neljä vuotta sitten. Kirjailijan lahjojensa lisäksi Kilpi on siis myös näkijä.

Olli Repo on menestykkeestä mainosurasta tarpeekseen saanut aloitteleva poliisi, joka vastoin kaikkia vannomisiaan löytää itsensä vanhan kotikaupunkinsa poliisilaitokselta. Kotikaupungissa ahdistaa erityisesti hänen isänsä, johon Ollilla on vaikea suhde, jos nyt mitään suhdetta edes onkaan. Lisäksi Ollin mieltä painaa koti-ikävä sekä yhä pakkomielteisemmin kaupunkia piinaava terroriaalto, jonka jäljille Olli pääsee parinsa Tossavaisen kanssa. Vaikuttaa siltä, että vastassa on vahvasti fatalistinen terroristi, joka on ottanut oikeuden omiin käsiinsä.

Marko Kilvellä on menneisyys elokuvien parissa ja sen huomaa myös hänen kirjoistaan. Kirjailijalla on erinomainen taito luoda kohtauksia, hetkiä, jotka voivat olla traagisia kuten pysähtynyt epätoivon hetki laukauksen jälkeen tai tragikoomisia niin kuin tiskeihin tarttuva poliisi white trash-kodissa. Erityismaininnan ansaitsevat myös kirjan aloitus ja lopetus, jotka muodostavat kokonaisuuden. Alun hienous ja koskettavuus paljastuvat todenteolla vasta lopussa.

Jos jostakin haluaa moittia, minua jäi häiritsemään, etten ymmärtänyt miten kirjan nimi liittyy tarinaan. Tosin minulle tuli parin päivän tauko lukemisessa, minkä vuoksi minulta saattoi jäädä jotain olennaista huomaamatta. Joka tapauksessa Jäätyneitä ruusuja lunasti odotukset ja on maineensa ansainnut. Varsinaisen juonen ohella tarina liikkuu melkoisen syvissä vesissä: kuinka huono tuuri ja väärässä paikassa väärään aikaan oleminen voikaan koitua kohtalokkaaksi. Vai onko olemassa sattumaa, onko kaikki kohtaloa? Ja onko lopulta kumpikaan vaihtoehto täysin tyydyttävä selitys?