Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Marko Kilpi on Finlandia-ehdokkuudestaan saakka kuulunut kirjailijoihin, joiden tuotantoon haluan tutustua. Luokittelen kuopiolaisen vanhemman konstaapelin "oman kylän pojiksi" ja olen silloin tällöin tuntenut pientä savolaista ylpeyttä törmätessäni häneen kaupungilla virkatehtävissä (en siis ole ollut asiakkaana!). Kuinka monessa muussa kaupungissa kadulla partioi melkein Finlandialla palkittu kirjailija, häh??! :D Hidasteen tuotantoon tutustumiselle on kuitenkin aiheuttanut kirjailijan valtava suosio kotikirjastossani. Ja olen niin epäsystemaattinen lukija, että jos joudun jonottamaan kuukausikaupalla, jää asia sikseen. Siksipä tartuin suoraan uutuuteen, Kilven kolmanteen rikosromaaniin, Eläviin kuolleisiin. Pontta päätökselleni antoi sekin, että mielestäni kirjan ja kirjailijan hyvyyttä on oivallista mitata sillä, voiko kirjasarjaa lukea myös epäjärjestyksessä.


Pitkähkön alkujaarituksen myötä itse asiaan. Kirjan päähenkilö on edellisten osien tapaan poliisi Olli Repo. Järkyttävien alkutapahtumien jälkeen Repo siirtyy partiointitehtävistä väliaikaisesti vaativien rikosten osastolle huumepoliisiin. Repo saa parikseen yksinäisen suden Eliaksen (on sanottava, että vastentahtoinen partneri ei ehkä ole erityisen omaperäinen henkilöratkaisu) ja päätyy selvittelemään ihmeellistä rikosvyyhteä, jossa niin rikolliset kuin huumeetkin tuntuvat lipeävän poliisien käsistä jättäen jälkeensä vain ruumiita. Samanaikaisesti Elias yrittää selvitellä monimutkaisia tunteitaan Pikeen, entiseen huumekuningattareen, joka äitiyden myötä yrittää muuttaa elämänsä suuntaa ja päästä eroon huumehöyryisistä piireistä.

Olen aina pitänyt rikosromaaneista, mutta monet eivät pidä. Usein syyksi sanotaan, että dekkarimaailma on kylmä, kova, tunteeton ja raaka. Itsekään en lämpene machomaisille väkivaltapläjäyksille. Sellaisiin verrattuna Marko Kilpi kirjoittaa ihmisten ja enkelien kielellä, eikä jätä ketään kylmäksi. Tarinan päähuomio ei keskity johtolankojen etsimiseen ja rikoksen selvittelyyn, vaan ihmisiin tapahtumien tapana. Niin poliisit, narkkarit kuin "tavalliset ihmiset" suljettujen oviensa takana ovat ennen kaikkea tuntevia ja kokevia ihmisiä iloineen ja suruineen. Jokainen Kilven henkilöistä on jollakin tapaa rikki, toisaalta jokaisesta henkilöstä Kilpi onnistuu kaivamaan esille myös jotakin hyvää, tai ainakin inhimillistä. Ihmiset eivät toimi syyttä, vaan jokaisella on taustansa: polku, jota pitkin on tultu tienristeykseen. Enemmän kuin perinteinen rikosromaani, Elävien kirjoihin onkin tutkielma ihmisyydestä ja yhteiskunnastamme, sellaisesta maailmasta, jossa poliisit ja narkkari elävät, mutta jolta suuren yleisön on helppo sulkea silmänsä.

Vaikka Repo kärsii kirjassa eksistentiaalisesta kriisistä, en osannut samaistua siihen kovin hyvin. Tämä johtui varmastikin siitä, etten ole lukenut kahta aikaisempaa kirjaa ja tunne Revon taustoja. Mutta muuten tarina kesti hyvin kokematontakin lukijaa. Jos Repo jäi vähän etäiseksi, iski Piken ja Aleksin rimpuilu kohti parempaa elämää sitäkin kovemmin sieluuni. Äidinrakkaus, epätoivo, huoli, voimattomuus ja pelko lapsen menettämisestä olivat melkein liikaa kestettäväksi tälle viimeisillään olevalle äidille. Kotisivuillaan Kilpi kertoo kirjan saaneen alkusysäyksen kalterien takana olevan äidin ja lapsen kuvasta. On helppo kuvitella, että kirjailija itse on elänyt tarinaa kirjoittaessaan Piken tunteita läpi vähintään yhtä voimakkaasti, mitä itse tein.

Summa summarum: tämä ei ole hyvän mielen kirja, mutta jättää silti lämpimän olon. Kilpi raottaa tarinassaan sen maailman ovea, jonka mielellään pitäisi suljettuna, mutta jonka olemassaoloa ei voi kieltää. Kirja kertoo pahuudesta, mutta ei välttämättä hyvistä ja pahoista ihmisistä, enemmänkin uhreista. Pahoja asioita tapahtuu, mutta kuten kirjan nimikin lupaa, joillakin on voimaa jäädä elävien kirjoihinkin. Sen takia uskallan suositella tätä myös niille, jotka normaalisti jättävät dekkarit väliin. Tässäkin kirjassa poliisilla on musta nahkatakki, mutta toisaalta myös sukat, joissa lukee 'isi'. Uskallan luvata suuria tunteita.