Karoliina Niskanen: Muamo

Huhtikuun kääntyessä yli puolen välin minulla ei ole pienintäkään vaikeutta julistaa, että olen juuri lukenut (kuunnellut) yhden tämän vuoden kauniskielisimmästä ja korkeatasoisimmista kotimaisista romaaneista. Karoliina Niskasen Muamo on kuin satojentuhansien esiäitien yhteinen huokaus jälkipolville, tyttäreltä tyttärelle, sukupolvesta toiselle.

Olisi latistavaa kutsua teosta sotaromaaniksi, sillä se on niin paljon muutakin, ennen kaikkea sitä muuta. Mutta aloitetaan silti sodasta, sillä se kieltämättä sanelee paljon kirjan päähenkilöiden elämässä. Tätä edeltävä lukemani sota-aikaa käsittelevä romaani oli Paula Nivukosken Kerran valo katoaa maaliskuussa. Pidin Pohjanmaalle sijoittuvasta, kotirintaman sotaa kuvaavasta teoksesta kovin paljon. Postauksessani toisaalta ihmettelin sitä, ettei evakoista puhuttu mitään. Niskanen jatkaakin juuri siitä, mihin Nivukoski omassa kirjassaan jäi. Niskanen on kirjoittanut kirjaansa paitsi evakkojen tarinan myös, ja ennen kaikkea, karjalaisen kansan ja kielen tarinan.

Karjalan kieli soljuu korvissani kevätpurona kirjaa kuunnellessani. Äänikirjan ovat lukeneet kirjailija itse ja Eeva Soivio, lisäksi siinä kuullaan karjalaisen itkuvirsiperinteen elvyttäjää ja jatkajaa Pirkko Fihlmania. Hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa evakkona ja sotalapsena perustuva itkuvirtensä kirjan lopussa pudotti minut kuvaannollisesti, melkein konkreettisestikin, polvilleni.

Ennen kaikkea kirjassa on kyse sukupolvien ketjusta: muamoista, äideistä, mammoista, tyttäristä, pojista:  äitiensä kohduissa kasvaneista lapsista. Tekstissä oli jotakin alkuvoimaista ja vimmaista, jo romaanin alkumetreillä kuvataan synnytystä tavalla, joka sai omankin kehomuistin heräämään horteestaan.

Muamo kertoo siitä, miten kaksi hyvin erilaista naista tulee äideiksi tahoillaan ja tavallaan, tahtomattaankin.  Miehistä ei ole tässä romaanissa oikein mihinkään, mutta anopeista muodostuu tuki ja turva. Myöhemmin naisten tiet kohtaavat, sota pakottaa evakot jättämään kotinsa ja juurensa, heittää toiselle puolelle maata, missä tulijoita katsotaan syrjäkarein ja jopa vihamielisesti. Kirja kertoo myös ystävyydestä ja sen merkityksestä. Siitä, kuinka tärkeää on, että jokaisella olisi joku, johon turvata.

Romaani kertoo myös kannettavista taakoista. Toiset taakat ovat ylisukupolvisia, siirtyvät muamoilta tyttärille ja tuatoilta pojille puhumattomuutena, poissaolona joko henkisesti tai fyysisesti. Mutta voisiko vanhemmilta vaatia enemmän, kun elämä on yhtä selviytymistaistelua? Tämä kirja kuvaa toista maailmansotaa, mutta sotaa ja nälkää on ollut aina. Varmaa on vain, että tavalliset ihmiset niistä aina eniten kärsivät. Neuvotteluissa vedetyt rajat eivät kunnioita alueen asukkaiden keskinäisiä suhteita ja yhteisön elämää.

Kirjaa lukiessa mietin sitäkin, miten tyhmä on lohdutus, ettei kenellekään anneta enemmän kuin hän jaksaa kantaa. Kyllä annetaan, monellekin tämän kirjan henkilölle. Annetaan enemmän kuin kuuluisi ja useampaan kertaan.

Muamo on teos, joka jättää takuuvarmasti muistijäljen lukijalleen tai kuulijalleen. Rankoista aiheista huolimatta se on myös oudon lohduttava teos, ja tuntuu henkivän ikiaikaista viisautta. Kirja ilmestyy otolliseen ajankohtaan, sillä mikäpä olisi sopivampi äitienpäivälahja äideille, mummoille, muamoille? Heidän joukossaan on monta, joiden koti tai juuret ovat Karjalassa, heille voisin kuvitella kirjan vieläkin merkityksellisemmäksi, vähän kuin kirjeeksi kadoksissa olleilta esi-äideiltä.

En kuitenkaan julistaisi tätä pelkästään naisten voimaantumiskirjaksi. Itse asiassa menen niin pitkälle, että mielelläni määräisin Muamon pakolliseksi lukemistoksi kaikille binäärisessä mielessä miesoletetuille. Synnytyspoltoista, ikuisesti katkeamattomasta napanuorasta, äideistä, jotka elävät aina ja kestävät kaiken, jos ei muuten niin vitun väen voimalla; siitä kaikesta olisi hyvä lukea ja kuulla kaikkien, sukupuoleen katsomatta.

Karoliina Niskanen: Muamo
Bazar 2023
Äänikirjan kesto 7h 13min
Lukijat: Karoliina Niskanen, Eeva Soivio, Pirkko Fihlman