Oscar- ja Jussi-huumaa: 6 ylistettyä elokuvaa viime vuodelta

Alkuvuosi on elokuvapalkintojen kulta-aikaa, ja syystä tai toisesta olen harvinaisen hyvin kartalla palkintoehdokkuuksia kahmineista elokuvista. Kahdesta näistä; Top Gun: Maverickista ja Elviksestä olen kirjoittanut jo elokuussa. Pääset lukemaan mietteeni näistä leffoista täältä.

 

Tár (2022)

 

Kuulostaa hirveän kliseiseltä sanoa, mutta Todd Fieldin käsikirjoittama ja ohjaama Tár on hämmästyttävä elokuva. Se kertoo elämäkertaelokuvallisin keinoin yhdestä maailman maineikkaimmista (fiktiivinen henkilö, vaikka moni on harhautunut) kapellimestareista, Lydia Tárista (Cate Blanchett). Käytännöllisesti katsoen kaiken mahdollisen urallaan saavuttanut Tár on ristiriitainen hahmo. Yhtäältä ohjaaja viekoittelee katsojan samaistumaan henkilöön upeine elämineen, toisaalta kuvaa erinomaisesti ja hienovireisesti liiallisen vallan turmelevaa vaikutusta. On aina ihanaa katsoa elokuvaa, jossa on runsas ja nerokas käsikirjoitus. Blanchett puhaltaa sen eloon, mielestäni tavalla, josta olisi voinut saada Oscarinkin, mutta onhan hänellä niitä jo. Florian Hoffmeisterin lähikuvat ja Monika Willin leikkaus korostavat intiimiä ja dokumenttimaista tunnelmaa. Olisin voinut seurata Blanchettin hypnoottista olemusta vaikka miten pitkään. Mutta totuuden nimissä, olisi elokuvaa kyllä voinut aavistuksen verran tiivistääkin.

 

Everything Everywhere All at Once (2022)

Tämän katsoin vasta sen jälkeen kun elokuva oli käytännöllisesti katsoen putsannut Oscar-pöydän. Moisen suvereniteetin jälkeen on melkein mahdotonta vastata katsojan taivaisiin kivunneisiin odotuksiin, mutta onhan EEAAO siitä huolimatta mieleenpainuva elokuva. Daniel Kwanin ja Daniel Scheinertin teos on kertakaikkiaan sekopäinen. Päähenkilö (Michelle Yeoh) joutuu keskelle huimaa seikkailua, jossa hänen pitää eri todellisuuden ulottuvuuksissa hypellen pelastaa maailmankaikkeus ultimaattiselta pahuudelta. On puuduttava pesula-arjen ulottuvuus, on nakkisormi-ulottuvuus, on vaikka mitä muuta. Ja kaikki kiinni vain pienistä valinnoista, jotka saavat todellisuuden haarautumaan aina uudelleen ja uudelleen. Erityisesti tämä leffa oli minulle upeiden, aikuisten naisten juhlaa: sekä Yeoh että Jamie Lee Curtis saivat suorituksistaan Oscarit.

The Banshees of Inishin (2022)

 

Tätä Martin McDonachin ohjaamaa elokuvaa luonnehti kulttuuritoimittaja Suonna Kononen somessaan: varsinainen pahan mielen leffa oudon ylevällä tavalla. Se on sattuvasti sanottu. Kaksi irlantilaisella saarella asuvaa kaverusta on etääntymässä toisistaan ja Padraicin (Colin Farrell) on mahdoton hyväksyä tilannetta. Miksi Colm (Brendan Gleeson) ei enää halua jutella hänen kanssaan? Muistelen nähneeni Farrelin viimeksi valkokankaalla juoksentelemassa ylävartalo paljaana ja öljyttynä (täytynee olla Aleksanteri vuodelta 2004), joten oli hauskaa nähdä hänet aivan erilaisessa antisankarin roolissa. Gleeson oli hänelle jykevän charmikas vastapari ja Kerry Condon liekehti Colmin siskona Siobhánina. Irlantilaiseen miestenväliseen ystävyyteen voinee samaistua moni suomalainenkin, luulen ma. Puhumattakaan naisesta, joka tasapainottelee puhumattomuuden keskellä. Maisemat hivelivät silmiä, mutta oli elokuvassa jotakin muutakin kaunista ja herkkää. Harvoin tällaista surkeutta esittelevästä elokuvasta tulee yhtä hyvä mieli. 

Länsirintamalta ei mitään uutta (2022)

Surkeudesta puheenollen. Sodan mielettämyyttä kuvaava klassikko, Erich Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta sai viime vuonna kolmannen filmatisointinsa. Osuvasti ajoitettu, sillä mielettömän sodan runnellessa taas Eurooppaa, on kertomus ajankohtaisempi kuin aikoihin. Lewis Milestonen 30-luvun elokuva on mielestäni niin hyvä, etten osaa sanoa, tuoko Edward Bergerin ohjaus siihen varsinaisesti mitään sanottavan uutta. Toki moderni teknologia mahdollistaa sodan kauheuksien välittämisen sellaisella tykityksellä (pun intended), ettei kenellekään varmasti jää sodan kauheus epäselväksi. Kaiken ahdistuksen, kurjuuden, ruman kuoleman ja likaisuuden keskellä "herrojen" kultakoristeiset kahvikupit ja ah, niin ikävästi nahistuneet voisarvet muodostavat herkullisen vastakohtaisuuden. Kuvaukselliset ratkaisut ja muutamat upean voimakkaat kuvat olivat hienoja. Kuvaaja James Friend luokin rumuudesta kauneutta niin hienosti, että parhaan kuvauksen Oscar, muiden elokuvan voittamien pystien ohessa, meni oikeaan osoitteeseen.

 

Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus (2022)

Jos kevennetään hieman. Saapasjalkakissa (Puss in Boots) ponnahti sankariksi Shrek-elokuvista ja sai spin offina oman elokuvasarjan. Charmantti ja suorastaan lipevä naistennaurattaja on Viimeinen toivomus -elokuvassa kovan paikan edessä. Kahdeksan elämää on jo käytetty, ja viimeinen menossa. Henkiriepunsa säästääkseen kisu päättää himmailla itsensä eläkepäiville vailla jännitystä, mutta velvollisuudet kutsuvat. Puss in Boots -elokuvista tuttua huumoria, toimintaa ja monenikäiseen makuun osuvaa huumoria oli saatavilla tälläkin kertaa. Mielestäni ainoa oikea tapa olisi katsoa tämä originaaleilla äänillä teini-ihastukseni Antonio Banderaksen (huokaus) ja Salma Hayekin tulkitsemina. Elokuvailtanani ei kuitenkaan ollut muuta kuin dubbauksia saatavilla. Heikki Sankarin ja Petra Karjalaisen Suomi-versio toimi myös hyvin!

Tytöt tytöt tytöt (2022)

Jos Everything Everywhere All at Once putsasi Oscar-pöydän, teki Tytöt tytöt tytöt saman kotimaisessa Jussi-gaalassa. Alli Haapasalon elokuva kertoo kolmesta nuoresta naisesta aikuisuuden kynnyksellä. Mimmi (Aamu Milonoff) ja Rönkkö (Eleonoora Kauhanen) ovat parhaat kaverit. Mimmi on joutunut aikuistumaan liian varhain äitinsä perustettua uuden perheen, Rönkkö taas kamppailee seksuaalisuutensa kanssa. Emma (Linnea Leino) puolestaan on "all together" -tyttö, EM-kisoihin tähtäävä taitoluistelija, jonka koko elämä pyörii luistelun ympärillä. Mutta haluaako hän sitä enää? Elokuva on raikas ja ihmisläheinen. Nuoret, tuoreet tähdet tekevät roolinsa kuulaalla aitoudella. Ilo katsella elokuvaa, jossa ei ole mitään ummehtunutta. Tarinoita tästä ajasta, tämän päivän kielellä ja kuvituksella kerrottuna.