Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa

Paula Nivukosken Kerran valo katoaa on lumoava romaani. 

Jatkosodan aikaan sijoittuva tarina kertoo kotirintaman elämästä Pohjanmaalla. Vaikka Koskiluhdan komea maalaistalo sijaitsee kaukana sodan rintamalinjoista fyysisesti, on sota jatkuvasti läsnä ja lähellä. Ensimmäinen suruviesti tulee taloon jo ensimmäisenä sotakesänä.

Kulkee myös toisenlaisia viestejä. Kerttu saa yllätyksekseen kirjeen tutulta mieheltä, Johannekselta. Alkaa kirjeenvaihtoystävyys, joka syvenee nopeasti rakkaudeksi, kumppanuudeksi ja avioliitoksi. Nivukoski kuvaa taitavasti sitä, miten kirjeenvaihto toi kaivatun, ja usein myös ainoan, hengähdyshetken sodan kylmästä ja kauheasta maailmasta. Kirjeisiin kuvattiin unelmat rauhasta, yhteisestä punaisesta tuvasta, peltotilkusta ja perheestä, ihan tavallisesta elämästä. Kirjeiden mukana nuoruutensa sodalle menettäneet nuoret aikuiset saivat elämäänsä hetkeksi jotakin helluusta.

Rauhanajan kasvattina on helppo nähdä, miten hennoille rakennuspuille avioliittoja sotavuosina rakennettiin. Ei ihme, että moni sota-avioliitto päättyi myöhemmin eroon. Millaista on tutustua kirjeiden perusteella, viettää yhdessä korkeintaan muutama tunti tai päivä lomien aikaan, ennen vihkivalojen vaihtamista?

Posti kulkee ja tuo mukanaan niin ilon kuin surunkin sanomia. Tuttuja poikia ja miehiä lasketaan sankarihautoihin ja huoli omista, vielä elossa olevista on kova. Silti Koskiluhdalla työt jatkuvat näennäisesti ennallaan: lehmät on lypsettävä, pellot kylvettävä ja sato korjattava, että seuraavanakin talvena riittää syömistä. Silti kaikesta on tingittävä, vaikka moni muu kärsii pulasta koskiluhtalaisia enemmän. Sota tuo Koskiluhtaan myös käymäläisiä, niin saksalaisia upseereita kuin neuvostoliittolaisia sotavankejakin. Kaikkia kohdellaan samanarvoisina ihmisinä.

Suorastaan rakastan sitä, millaiseksi kirjailija on kuvannut Kertun perheen. Jokaisen yksityisyyttä ja ihmisarvoa kunnioittavassa talossa on turvallista elää silloinkin kun maailmalla myrskyää. Tämä seesteinen ilmapiiri toi romaaniin kaivattua valoa kaikesta sodan ankeudesta huolimatta.

Tarina etenee lyhyin kappalein ja kirjeenvaihdon maustamana sotavuosia eteenpäin. Tahti ei ole kiirehtivä, päinvastoin, sodan puuduttava kesto ja tylsänä toistuva arki piirtyy selvästi tekstistä esiin. Sen sijaan kerronta ei ole tylsää, päin vastoin, Nivukosken kieli on kaunista, soljuvaa, helppoa ja pakotonta. Se samaan aikaan kertoo paljon ja jättää sopivasti kertomatta. Pohjanmaan murre on rouheaa ja herkullista. Koska olen kielenkäyttäjänä ekonominen, olisin ehkä varsinkin romaanin loppupuolella kaivannut pientä tiivistämistä kerrontaan. Mutta toisaalta viihdyin niin hyvin Koskiluhdalla, etten olisi suonut kirjan päättyvän lainkaan.

Minulle romaanissa oli myös paljon tuttua. Sodassa ollut ukkini ehti menehtyä jo ennen syntymääni, joten sotavuodet ovat olleet minulle aina tutut nimenomaan maatalon emäntänä isoa tilaa pyörittäneen mummoni kertomuksista. Sota on siis merkinnyt minulle ennen kaikkea kotirintaman sotaa, jota Koskiluhta hienosti kuvaa. Sitä tosin ihmettelin, ettei Koskiluhdan kaltaisessa isossa talossa ollut evakkoja, vaikka muuten evakot mainittiin muutamassakin kohtaa. 

Lukiessa mietin myös sitä, miten eri tavalla sota-aiheista kirjallisuutta tulee luettua nyt kuin vielä reilu vuosi sitten. Sota on läsnä meidän jokaisen arjessa uutisten muodossa, vaikka rintamalinjat ovat onneksi vieläkin kauempana kuin Kertun kotoa. Sota-aika on jättänyt jälkensä sen eläneisiin sukupolviin ja vaikutukset tuntuvat ja näkyvät edelleen. Niin tulee käymään myös Ukrainassa. Silloinkin kun aseet vaikenevat, sota jatkuu vielä monissa mielissä. Tällainen kirjallisuus auttaa ymmärtämään sitä, millaisten suurten voimien puserrukseen pieni ihminen joutuu sota-aikana elämänsä sovittamaan.

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa
Otava 2022
414s.