Juha Itkonen: Teoriani perheestä

Mikä ilo kirjoittaa teoksesta, joka muodostui itselle hyvin merkitykselliseksi! 

Olen Juha Itkosen suhteen myöhäisherännäinen. Oikeastaan olen ollut pitkään aika nihkeä hänen teoksiaan kohtaan. Yksi blogiurani ensimmäisiä arvioita oli teksti Myöhempien aikojen pyhistä. Jos joku tuntee kestämätöntä uteliaisuutta, voi yrittää postauksen blogin arkistosta etsiä. En nyt kuitenkaan linkitä sitä tähän, sillä tunnen epätavanomaista myötähäpeää itseäni kohtaan. Voin paljastaa, että kutsun postauksessa Juha Itkosta sympaattiseksi nallekarhuksi, jonka kirja on klisee ja vähän kuin eltaantunut  nakki. Olen tästä vähän järkyttynyt, sillä en muistanut olleeni ihminen, joka haluaa osoittaa älykkyyttään ilkeilemällä. Järkyttynyt olen ehkä ennen kaikkea siksi, että tämän viikon suurin kirjallinen uutinen on ollut Kiira Korven esikoisrunoteoksen lyttääminen Hesarissa. Sainpa muistutuksen, että vuonna 2010 olin toden totta oman elämäni Arttu Seppänen.

Mutta asiaan.

Juha Itkonen palautui tutkalleni, kun havaitsin hänen ryhtyneen aktivistiksi. Joitakin Itkosen perhettä ja vanhemmuutta käsitteleviä kolumneja lukiessani havaitsin nyökytteleväni päätä kovasti samanmielisenä. Uskonvahvistusta sain Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihdosta koostuvan 7+7 -teoksesta, jonka tyylistä pidin kovasti. Oli siis aika tarttua Itkoseen uudelleen, ja sysätä nakkimakkarat syrjään mielenperukoilta.

Tuoreessa kirjassaan Teoriani perheestä Itkonen kuvaa samaistuttavasti ja hyvin aidonoloisesti kokemuksiaan suurperheen isänä. Kerronta on parhaimmillaan huokoista, eri aikatasot ylittävää, herkkyydeltään liki kuulasta. 

Tiedän, että Itkosen ulostulot lapsiperheiden ja vanhemmuuden puolesta ovat herättäneet ristiriitaista vastaanottoa, närkästystäkin, esimerkiksi vapaaehtoisesti lapsettomien joukossa. Siitä huolimatta minun on helppo sanoa, että ymmärrän täysin, mitä Itkonen viestittää ja miksi on tarpeellista käydä tällaista yhteiskunnallista keskustelua. Julkisuudessa korostuvat lapsiperhearjen kielteiset puolet tavalla, mikä saattaa hyvinkin saada monet vanhemmuudesta haaveilevat epäröimään tai lykkäämään lapsihaaveita niin pitkälle, että on jo myöhäistä. Sen toteaminen, ettei oma elämä olisi kokonaista ja täydellistä ilman jälkeläisiä, ei tarkoita sitä, etteikö soisi vapaaehtoista lapsettomuutta sitä haluaville tai että vähättelisi lapsettomuudesta kärsivien kokemuksia. Itkosen tapaan olen myös jollakin hähmäisellä tavalla tyytyväinen siitä, että perheellistyin, ennen kuin asia ehti muuttua julkisessa keskustelussa niin monimutkaiseksi asiaksi.

Tämä kaikki ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lapsiperhe-elämä olisi pelkkää auvoa. Itkonenkin kuvaa avoimesti, millaista paniikkia tunsi esikoisen ilmoittaessa tulostaan. Vanhemmuuden vastuu on järjettömän suuri. Muistan itse hyvin päivän, kun lähdimme esikoisen kanssa sairaalasta kotiin. Vaikka olin tuossa vaiheessa jo tottunut vauvojen hoitaja, pidin siitä huolimatta sairaalahenkilökuntaa uhkarohkeana olettaessaan meidän onnistuvan pitämään pienen tuhisevan käärön hengissä omine nokkinemme. Pelko on inhimillistä. Vanhemmuus on suuri hyppy tuntemattomaan ja olisi perin outoa, jos se ei laittaisi mieltä myllerrykseen. 

Vaikka suurimmalta osin koin kirjan sisintäni koskettavana, aivan kaikissa kohdissa en ollut niin ihastunut. Vahva omaelämäkerrallisuus sai miettimään, mitä lapset, erityisesti jo teini-iässä oleva esikoinen, ajattelee esiintymisestään kirjassa. Minähän en tiedä, mikä kaikki kirjailijan kuvaamasta on totta ja mikä ei, mutta lukijalle on luontevaa olettaa, että kun suurin osa pitää paikkansa, pitää loputkin. Toki oletan, että asiasta on käyty perheessä perinpohjainen keskustelu kunkin lapsen ikätasoisella tavalla.

Kuuntelin teoksen Itkosen itsensä lukemana äänikirjana, mikä oli huikea kokemus, oma taiteellinen kokonaisuutensa. Kun kirjailija itse lukee omaa tekstiään, vieläpä omasta elämästään kertovaa tekstiä, ovat äänenpainot kohdallaan. Itkonen antaa tunnetilansa kuulua. Itse tekstin lisäksi kirjassa kuultiin pieniä arkisia audiopätkiä perheen elämästä sekä Itkosen itsesäveltämää musiikkia. Tällaista panostusta äänikirjatoteutukseen soisi tapahtuvan enemmänkin. Kuuntelukokemus oli erityinen siinäkin mielessä, että olimme aloittaneet kirjan kuuntelemisen samana päivänä mieheni kanssa, toisistamme tietämättä. Niinpä kävimme monia kirjan herättämiä keskusteluja kirjaa kuunnellessamme.

Oman perheensä lisäksi Itkonen kuvaa myös lapsuudenperhettään, muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta sekä sitä, miten perhedynamiikka muuttuu lapsien muuttuessa aikuisiksi ja vanhempien vanhuksiksi. Irtipäästäminen, sukupolvien ketju, kiitollisuuden ja yhteenvedon tunne on erityisesti kirjan loppusosassa vahvasti läsnä. Kirjan pääsanoma onkin se, että parhaimmillaan perheeseen kuuluminen on suunnaton ilo ja etuoikeus, joka jatkuu läpi elämän, mutta erilaisissa muodoissa. 

Koen jakavani saman tunteen ja etuoikeuden kirjailijan kanssa.


Juha Itkonen: Teoriani perheestä
Gummerus 2023
Kesto 9h 24min
Lukija Juha Itkonen

Kommentit

  1. Aloin kuuntelemaan tätä heti kun se ilmestyi ja pidin sen mielenkiintoisesta äänimaailmasta. En yhtään laittaisi pahakseni vaikka tämän tapaista elävöittämistä olisi äänikirjoissa muutenkin, kunhan se istuu kirjaan kuin hanska, eikä tunnu irralliselta.

    En kuitenkaan kuunnellut kirjaa kuin tovin, en ollut ymmärtänyt minkä tyyppinen se on eikä se ainakaan alussa kuulostanut romaanilta, joten siksi jäi kesken.
    Kuulun niihin mainitsemiisi veloihin, mutta en silti jaksa välittää kenenkään vieraan ihmisen mielipiteistä siitä olisiko minulla ollut velvollisuus lisääntyä, enkä siis dissaa ketään sen takia. Pidän kuitenkin lapsista tietyssä määrin, joten ihan sujuvasti kuuntelen lapsiin liittyviä romaaneja kun, mutta tämän rakenne tosiaan yllätti minut. Olen Itkoselta lukenut / kuunnellut kaksi kirjaa, Kaikki oli heidän, josta tykkäsin todella paljon, ja jopa Ihmettä kaikki mikä nyt oli hyvinkin vauvapainotteinen mutta silti ihan kelpo kirja myös minun mielestäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En muista, miten kustantamo tämän luokittelee. Ei tämä tosiaan romaani ole, enkä kyllä oikein kutsuisi autofiktioksikaan siinä mielessä, että käsittääkseni perustuu hyvinkin tositapahtumiin, vaikka esimerkiksi lapsista ei puhuta oikeilla nimillä.
      Äänimaailma oli tosiaan upea, ja tuki hyvin tekstiä, viemättä kuitenkaan fokusta siitä pois. Ei siis tullut missään nimessä sellainen dramatisoitu tai kuunelmamainen tunnelma.

      Poista
  2. Jotenkin alkuun ajattelin, että en tule tähän tarttumaan lainkaan. Mutta nyt kyllä kiinnostaa niin sisällön kuin myös tuon äänimaailman ansiosta. Klikkaanpa tämän äänikirjahyllyyni odottelemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva! Jotenkin luulisin, että tykkäät. Mutta kiva sitten kuulla, mitä mieltä olet :)

      Poista
  3. Pakko nyt vähän tarkentaa, koska itse olen jonkin verran seurannut nimenomaan vapaaehtoisesti lapsettomien suhtautumista Itkosen kirjoituksiin. Kyse ei ole siitä, että närkästytään Itkosen kirjoitellessa lapsiperheistä, vaan siitä että Itkonen siinä sivussa on “lytännyt” lapsettomia. Kyllästyttävää. Mikseipä keskittyisi olemaan iloinen omista valinnoistaan sen sijaan, että spekuloi ja arvostelee toisten valintoja.

    Minua myös huvittaa Suomen keskusteluilmapiiri, jossa milloin huokaillaan kun lapsiperheistä kirjoitetaan niin negatiivisesti ja heti perään valitetaan, kun maalaillaan niin ruusuista kuvaa lapsiperhearjesta. Siis koittakaapa päättää. :D

    Itse en taas oikein ymmärrä, mikä siinä lapsiperhearjessa on niin mystistä. Me kaikki olemme olleet lapsia ja omaa lapsuuttaan voi näin aikuisena tarkastella myös vanhemman näkökulmasta ja myös pohtia, miten tämä muuttuva kehitys vaikuttaa ihmisiin.

    Itse en ole koskaan kokenut tarvetta saada lapsia enkä siis siksi ole niitä tehnyt, kun ei kiinnosta. Mutta minulle on aivan sama, kenellä niitä lapsia on ja kenellä ei. Ainoastaan ottaa päähän se jatkuva vapaaehtoisen lapsettomuuden dissaaminen. Mutta onneksi senkin suhteen alkaa asenteet muuttua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tämä on teema, joka herättää
      monenlaisia tunteita ja kukin tulkitsee toisen sanomisia omasta näkökulmastaan ja kokemuksestaan. En tietenkään voi vannoa lukeneeni kaikkea, mitä Itkonen on kirjoittanut tai sanonut aiheen tiimoilta, mutta minä en ole tunnistanut paheksuntaa lapsettomuutta kohtaan. Sen sijaan hän on varsin avoimesti kertonut (tässäkin kirjassa kertoo) niistä tunteista ja peloista mitä hänellä itsellään on ollut ennen esikoisen syntymää ja mitkä sitten ovat osoittautuneet vääriksi. Toki Itkosenkin näkökanta on hänen oman kokemuksensa värittämä ja subjektiivinen.
      Minusta kaikilla pitäisi olla oikeus valita elämästään ja lisääntymisestään, paitsi valitettavasti kaikilla ei ole. Sensitiivisyyttä ja avointa mieltä kaikkien osapuolten kesken ei voine tarpeeksi korostaa kun käsitellään tällaisia herkkiä aiheita.

      Poista

Lähetä kommentti