Tommi Laiho: Rikotut

Kehtaako edes sanoakaan syytä, mutta tämä kirja on odotellut vuoroaan lukupinossa hävettävän pitkään, vaikka olen saanut siitä jatkuvasti suosituksia. En keksi mitään muuta selitystä vastahakoisuuteeni, kuin nuo ällöttävät silmämunat kannessa. Upeat värit, raikas ilme, humoristinenkin, alaotsikossa vieläpä viittaus Pauli Hanhiniemen upeaan tekstiin... mutta nuo silmät. Yäk!

Mutta avataanpa kannet ja siirrytään sisältöön.

Tommi Laihon Uhanalaiset oli jo niin kypsä esikoisteos, että hyvin kerrottua tarinaa oli lupa odottaa Rikotuistakin. Kirjan nimi kuvaa osuvasti sisältöä. Henkilöt ovat, kukin tavallaan, rikottuja. Yksi keskeinen teema on lapsen ja vanhemman välinen suhde. Isien ja poikien, äitien ja tyttärien, äitien ja poikien keskinäiset suhteet ovat tässä teoksessa parhaimmillaankin kipeitä, pahimmillaan traumatisoivia. Jo ensinäytöksen takaumassa isä vie pienen poikansa tet-harjoitteluun palkkamurhakeikalle. Jonkin verran myöhemmin harjoittelu on edennyt niin pitkälle, että sama poika on valmis ensimmäiseen murhaansa, kaatopaikalle jätteitä perkaamaan tulleen kodittoman miehen ampumiseen.

Palkkamurhaajan tarina on tarinalinjoista toinen, toisessa seurataan edellisestä dekkarista tuttujen rikostutkija Karita Haapakorven, psykiatri Amina Rehmannin ja tilastotieteilijä Juha Huhtalan elämää. Kalliossa ammutaan kaksi henkilöä suuren maailman teloitustyyliin, ja Karita osallistuu murhien tutkimukseen. Samaan aikaan Aminaan kohdistuu väkivallan uhka ja Juha aloittaa omat henkilökohtaiset tutkimuksensa asian tiimoilta. Kirjan edetessä alkaa entistä enemmän vaikuttaa siltä, että tapaukset kytkeytyvät toisiinsa.

Kirjaan mahtuu sivumääräänsä nähden useita moniuloitteisia, syvällisesti esitettyjä henkilöhahmoja: kolme edellämainittua, palkkamurhaaja sekä hänen toimeksiantajansa. Mustavalkoisuudesta ja paperinmakuisuudesta ei ole näissä hahmoissa tietoakaan. Toisaalta tästä johtuen tarina alkaa keriytyä auki paikoin verkkaisesti, sillä taustoitukseen käytetään aikaa. Loppu onkin sitten sellaista rytinää, että jossakin vaiheessa huolestuin, onko kirjan lopussa enää ketään elossa. Jännitys tiivistyy ja draamankaari kantaa loppuun asti, hokkuspokkus-yllätyskin on varattu tarinan lopulle. 

Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on ammattilaisen työtä. Tarinassa paneudutaan myös skientologiaan, mikä tuo oman mielenkiintoisen mausteensa kirjaan. En ole asiantuntija, jotta osaisin arvioida lahkon kuvauksen uskottavuutta, mutta ainakin minuun se meni ihan täydestä. Sen sijaan minua henkilökohtaisesti häiritsi jonkin verran Juhan hahmo, sillä hänen rakastuneen miehen DIY-salapoliiseilunsa on enemmänkin piinaisen pakkomielteistä kuin sankarillista. Siitä huolimatta Juhan valitsema strategia tuottaa kirjassa tulosta. Itse olisin juossut karkuun. Lujaa.

Kuten esikoisteoksessa, yksi Rikottujen vahvuuksista on miljöökuvaus. Helsinki piirtyy lukijan mielessä selväpiirteisenä, kaikkine rosoisuuksineen. Tämä tuo myös tarinaan uskottavuutta: kaikki tuntuu mahdolliselta, vaikka lopun rytinät lähestyvätkin elokuvallista tasoa. 

Tommi Laiho: Rikotut
Myllylahti 2022
371s.