Luin kuukauden ajan vain miesten kirjoittamia kirjoja - mitä opin?

 

Kyllähän ne pojatkin osaa.

Jos lause on mielestäsi hölmö tai jopa ärsyttävä, niin hyvä juttu, niin sen kuuluukin olla. Arvatkaapa kuinka monta kertaa olen kuullut sen tytöistä ja naisista?

Naistenpäivän yhteydessä esittelin naisten kirjoittamia kirjoja. Samoihin aikoihin kirjallisuuspiireissä puhuttiin siitä, onko kirjallisuus kerta kaikkiaan naisistumassa. Kirjoja lukevat nykyisin lähinnä naiset ja tytöt, ja tämä näkyy yhä enenevissä määrin kustantamoissa, kirjallisuusyhdistyksissä ja muissa päättävissä elimissä. Sekä kirjailijoissa. Kun pojat ovat muutenkin katoava luonnonvara lukijamarkkinoilla, onko viimeinen naula arkkuun, elleivät miesoletetut myöskään kohta enää kirjoita kirjoja - oletettavasti miehiä kiinnostavista aiheista?

Yleensä on tapana todeta, ettei kirjailijan sukupuolella ole mitään väliä. Siitä huolimatta naiset tuppaavat lukemaan naisten kirjoittamia kirjoja ja miehet miesten kirjoittamia. Kuitenkin niin, että nainen lukemassa miehen kirjoittamaa kirjaa ei ole mitenkään tavatonta, mutta jos mies lukee naisen kirjoittamaa kirjaa, häntä voi jo pitää pikkuisen edistyksellisenä. Sitten on tietysti vielä muunsukupuoliset lukijat, mutta heidän on ainakin näin pienellä kielialueella pakko olla fluideja lukumakunsa suhteen, vaikka toki muunsukupuolisia kirjailijoitakin onneksi löytyy.

Minäkin voin kirkkain silmin sanoa, ettei kirjailijan sukupuolella ole minulle kirjan valinnassa mitään merkitystä. Mutta kummasti vuodesta toiseen noin 2/3 lukemistani kirjoista on naisoletettujen kirjoittamia. Osan selittää toki, että tykkään esimerkiksi feelgood-kirjallisuudesta. Mieskirjailijat ovat aika harvinaisia (heitäkin on!) siinä genressä. Ehkäpä myös keski-ikäisenä naisena tartun suurin piirtein samanikäisen kanssasisaren kirjoittamaan kirjaan, koska käsiteltävät aiheet osuvat todennäköisemmin omiin kiinnostuksenkohteisiini. En siis voi kovin painokkaasti moittia, mikäli miehet toimivat samoin.

Nämä pohdinnat mielessäni päätin maaliskuussa lukea vain ja ainoastaan miesten kirjoittamia kirjoja. Huh, mikä ihmiskoe!

Ei kyllä oikeasti tuntunut edes pahalta, sillä kaikki lukemani kirjat olivat jo valmiiksi lukulistallani tai sitten muuten vaan aidosti kiinnostavia. Olisi varmaan pitänyt tuikata joku Reijo Mäki tai Panu Rajala tmv. lukulistalle, ja kulkeutua aidosti epämukavuusalueelle. Otsikossa esittämääni kysymykseen joudun siis vastaamaan, että en tainnut oppia juuri mitään. Ainakaan miehistä. Mutta hyviä kirjoja tuli kyllä luettua!

Ehkä eniten vierailla vesillä olin Suonna Konosen Kadonneen humppakuution arvoituksen kanssa. Kieltämättä joensuulaisten 90-luvun humppamuusikoiden ja kaljakuppiloiden tunnelmat ovat aika kaukana omasta kokemuspiiristäni, mutta Konosen humaani itäsuomalaisuus ja lempeä äijämäisyys oli tunnistettavaa. Nimestään huolimatta kyseessä ei ole varsinainen dekkari, vaan humoristinen veijariromaani ja nostalgiatrippi Itä-Suomeen, jota sellaisenaan ei ole enää olemassa. Tästä jäi kuitenkin hyvä mieli.

Totisempaa dekkarimenoa tarjosi Max Mannerin Kuollut kuin kivi. Murhaloru-sarjan aloittavassa kirjassa keskushenkilönä on arvonsa tunteva, ei kovin mukava dekkarikirjailija, jonka ympäriltä alkaa kuolla tai vakavasti loukkaantua ihmisiä. Manner on ottanut taitavasti käyttöönsä dekkareiden peruskaavan ja muokannut sen sulavaksi ja koukuttavaksi lukukokemukseksi. Minä ainakin koukutuin heti!

Ja jos jännityslinjalla jatketaan, luin syksyllä näyttävästi julkaistun Dan Brown -uutuuden, Salaisuuksien salaisuuden. Kirja tarjosi kiehtavan sukelluksen Prahaan, sen historiaan ja symbolien maailmaan, sekoitettuna modernilla, maailmanpoliittisella jännärikuviolla. Lukukokemus oli pääasiassa nautinnollinen, mutta turboahdettu. Brownille kovin tyypilliseen tapaan triviaalitietoa ja juonenkäänteitä ei ollut tälläkään kertaa säästelty. 

Jos pääsin Brownin matkassa Prahaan, nojatuolimatkailin myös Italiassa. Joel Haahtela -neitsyyteni vei laajoissa lukijapiireissä suurta suosiota nauttivan kirjailijan uusi Talvikappeli-romaani. Keskiajan Pohjois-Italiaan sijoittuvassa tarinassa maalataan freskoja kappeliin ihan kuin Anneli Kannon Rottien pyhimyksessä ikään. Maalaamisen ohessa mietitään elämää, kuolemaa, ihmisyyttä ja uskoa. Ensikosketus Haahtelaan oli kerrassaan lupaava.

Siitä olikin luontevaa jatkaa Eero Hämeenniemen matkassa Venetsiaan. Tämä matkakirjaa ja fiktiota yhdistelevä Kulkija Venetsiassa putkahti lukulistalle itsellenikin yllätyksenä, mutta onneksi putkahti. Paitsi, että kirja erinomaisesti keskusteli Haahtelan kirjan kanssa, se tarjosi myös nautinnollisen nojatuolimatkan ja kiinnostavaa historiatietoa Venetsiasta. Oma suhteeni kaupunkiin on ristiriitainen, ainoa visiittini kaupunkiin ei tehnyt suurtakaan vaikutusta. Tämä reissu oli huomattavasti onnistuneempi!

Kun nyt matkailemaan lähdettiin, miksi jäädä Italiaan? Pyrähdetään saman tien Atlantin tuolle puolen. Tommy Orange on "cityintiaani" ja kirjoittaa muista alkuperäisamerikkalaisten heimojen jälkeläisistä. Harhailevat tähdet on suku- ja sukupolviromaani, joka alkaa Sand Creekin verilöylystä 1860-luvulta, edeten sukupolvesta toiseen. Alkuperäiskansojen tuho, alistaminen, marginalisointi ja sukupolvesta toiseen siirtyvä syrjäytyminen vetävät vakavaksi. Toisaalta, niinpä siirtyy sukupolvelta toiselle myös henkinen esi-isien ja -äitien perintö, kaikesta huolimatta! 

Ehkä jotakin samaa juurta on myös Mattias Timanderin Metsä ei sinusta lähde -romaanissa. Kirjan päähenkilö elää pienessä kylässä Pohjois-Ruotsissa, kunnes löytää kirjallisuuden ja päättää lähteä katsomaan, miltä elämä näyttää ja tuntuu kaupungissa. Hieman yllättäen (ainakin lukijalle) päähenkilö ujuttautuu nopeasti pääkaupungin kulttuuripiireihin, mutta vierauden tunne ei katoa minnekään. Koti taitaa kuitenkin löytyä vaarojen juurelta. Olisin pitänyt tästä kernaasti vähän enemmän, mutta kielestä nautin. 

Sen sijaan Alex Schulmanin 17. kesäkuuta oli huikeaa luettavaa! Kirjan päähenkilö päättää elämänkriisinsä keskellä soittaa lapsuutensa kesämökin numeroon. Kaikeksi yllätykseksi numerossa vastataan ja vastaaja on jo aikoja sitten kuollut isä. Tästä käynnistyy yhtä aikaa jännittävä ja koskettava kertomus lapsuudesta, perheestä ja traumoista. Pidätinköhän hengitystä koko kirjan lukemisen ajan?

Kierroksen päätteeksi palataan koti-Suomeen ja Savoon. Jyri Paretskoi on kirjoittanut erinomaisen nuortenkirjan Sinä et tiedä minusta mitään. 14 lyhyestä tarinasta koostuva teos kertoo toisaalta monen nuoren tarinan, ja samalla kokoaa lukijan silmien eteen pala palalta täydentyvää kuvaa isommasta tarinasta. Kirjan sanoma on: me emme tosiaankaan voi tietää, mitä kaikkea toinen kokee, tuntee ja ajattelee, näyttipä hän kuinka kauniilta, menestyneeltä tai itsevarmalta tahansa. Paretskoi on tehnyt aiemminkin tärkeää työtä herättelemällä nimenomaan nuoria poikia ja miehiä ja kirjoittamalla kirjoja erityisesti tälle haastavalle kohderyhmälle.

Mistä päästäänkin sulkemaan ympyrä kauniisti siihen, mitä tämän tekstin alussa pohdin. Periaatteessa kirjailijan sukupuolella ei tosiaan ole väliä. Mutta toisaalta, vaikka olen 16-vuotiaan nuoren miehen äiti, en voi parhaalla tahdollanikaan väittää, että osaisin kirjoittaa häntä kiinnostavan kirjan. Ja vaikka osaisin, hän ei sitä varmaan lukisi :D  Jyri Paretskoi kuitenkin voisi osata. Ja kyllä, hän myös todennäköisesti on nuoren miehen silmissä huomattavasti katu-uskottavampi kuin keski-ikäinen äiti-ihminen. Kai se on hyväksyttävä, että kirjailijan sukupuolella on toisinaan väliä. Olipa siinä sitten järkeä tai ei.