Joel Haahtela: Talvikappeli

Olen matkaillut viime viikkoina äänikirjojen mukana Italiassa. Kaikki sai alkunsa ihan fyysisenä kipuna tuntuneesta ikävästä kevääseen helmikuussa. Katselin olympiakisoja Milano-Cortinasta ja muistelin, kuinka viime vuonna olimme perheen kanssa helmi-maaliskuun taitteessa Bolognassa. Käväisimmepä Milanossa, Riminissä ja valtiorajojen yli San Marinossakin.

Tälle keväälle Euroopan matkaa ei ollut kuitenkaan mahdollista järjestää, mutta onneksi kirjallisuus pelasti tässä(kin) asiassa. Olin poiminut listalle jo aiemmin Joel Haahtelan Talvikappeli. Romaani sijoittuu Pohjois-Italiaan 1300-luvulla. Euroopassa riehuu rutto ja se näkyy vääjämättä ihmisten mielenmaisemissa  - ja fyysisissäkin maisemissa. Kirjan minäkertoja, freskomaalari, saa pohjoisitalialaiselta ruhtinaalta kirjeen ja kutsun saapua maalaamaan freskot hänen rakennuttamansa kappelin seinille. Herralta anteeksiantoa anova ruhtinas on rakentanut luojaa tyynnytelläkseen kokonaisen kappelin - ruton aikana ei voi olla koskaan liian varma sielunsa autuudesta ja siitä, millaiseen paikkaan kuoleman jälkeen päätyy.

Maalari ottaa toimeksiannon vastaan ja saapuu kylään apulaistensa kanssa. Haahtela kuvaa riisutuin, mutta kuvailevin lausein ammattimiesten työtä. Pohjan valmistelua, värien valmistamista, maalausten suunnittelua ja toteutusta. Maalari kokee selvästi tekevänsä Herran työtä, ja kristillinen puhdasoppisuus on taiteen tason ylin mittari. Toisaalta mies ei ole hurskaudestaan huolimatta immuuni maallisillekaan nautinnoille, mitä kuvataan oivallisesti, salavihkaisen humoristisestikin.

Työn edistymistä saapuu seuramaan myös talon valtiatar, surua mukanaan kantava, hiljainen nainen. Päivien hiljaisuuden jälkeen hän esittää maalarille pyynnön - maalaukseen on tehtävä hänen toivomansa lisäys. Kuinka maalari ratkaisee kaikkia puhdasoppisuuden vaateita rikkovan toiveen? Taivaan isän lisäksi maalarin puheissa ja ajatuksissa vierailee usein hänen mestarinsa, mies, joka löysi matkoillaan hiekkaan kuvia taitavasti piirtävän lapsen, otti hänet oppipojakseen ja opetti kaiken, mitä maalaamisesta ja herran palvelemisesta tiesi.

Talvikappeli tuo tietenkin mieleen Anneli Kannon loistokkaan Rottien pyhimyksen. Kirjoissa on paljon samaa ja toisaalta viehättävästi erilaista. Kanto on kerronassaan runsaampi ja monisanaisempi, toisaalta työvaiheita kuvataan molemmissa kirjoissa ansiokkaasti. Minusta on varsin sopivaa, että italilainen maalarimestari on taiteessaan ja uskonsa palossa hieman kultivoituneempi ja sivistyneempi kuin pohjoiset kollegansa: epäilemättä viikunapuun lehtien ja jalopeurojen kuvaaminen onkin ollut eteläeurooppalaisille maalareille helpompaa. Ja sitten kuitenkin, samanlaisia ihmisiä olemme kaikki epätäydellisyyksinemme ja ihastuttavine piirteinemme, iloinemme ja suruinemme. Romaanit keskustelevatkin mielestäni mainiosti keskenään.

Tässä vaiheessa minun on tunnustettava, että Talvikappeli on ihka ensimmäinen Joel Haahtelalta lukemani kirja. Joskus kaksikymppisenä sain päähäni (en muista enää miksi), ettei Haahtelan tyyli ole minua varten. Ja mielsin hänen tuotantonsa ehkä enemmän keski-ikäisille naisille suunnatuksi. Onneksi näin yli nelikymppisenä naisena olen jo oppinut, ettei sen viisaampaa olentoa olekaan kuin keski-ikäinen nainen ja muutenkin turhista ennakkoluuloista on tullut luovuttua.

Tässäkin tapauksessa se osoittautui kannattavaksi teoksi. Talvikappeli on kaunis, kaihotunnelmainen, upea romaani, jossa on hillittyä charmia. 

Olisi varmaan fiksua lukea kirjailijalta jotakin muutakin, nyt kun olen alkuun päässyt. Mitä suosittelisit?

Joel Haahtela: Talvikappeli
Otava 2026
Äänikirjan kesto 2h 59min
Äänikirjan lukija Anssi Niemi