Soturit - kenelle tässä maailmassa on tilaa?

Kuva: Tanssiteatteri Minimin kuvapankki, Petra Kuha.

Minulla on kaksi teini-ikäistä lasta, molemmat eri sukupuolia. Siinä missä pienen lapsen vanhempina saattoi ajatella lapsensa vain lapsina, teini-iän myötä ei ole voinut olla huomaamatta, miten erilaisia tiloja ja rooleja nuorille naisille ja miehille on tarjolla. Ja kuinka yhteiskunnan oletukset helposti peilautuvat fyysisenä tilanottona, tai itsensä pienentämisenä. Lapsen muuttumisessa mieheksti, naiseksi tai joksikin muuksi sukupuoleksi tuntuu olevan jotakin, mikä triggeröi monia ihmisiä. Senkin olen huomannut, etten suinkaan ole stereotyyppisistä ajatuksista vapaa itsekään.

Kun Sotkun lavalle asteli kolme maskuliinista Soturia, minua nauratti. Nauratti siksi, että kymmenen vuotta ensin poikapuolisen jalkapalloilijan, sittemmin kamppailu-urheilijan äitinä on opettanut tuntemaan testosteronin tuoksun ja tilan haltuunoton fyysisellä voimalla. Tanssijat: Virva Torkko-Muños, Tuija Lappalainen ja Eevi Kinnunen onnistuvat tämän ilmentämisessä erinomaisesti, huumoria unohtamatta. 

Luxemburgilaisen koreografi Anne-Mareike Hessin tanssiteos Soturit pohtii, kenellä on oikeus viedä tilaa, mitä vahvuus tarkoittaa ja millaiset kehot saavat olla vahvoja. Entä haavoittuvuus, onko sille tilaa?
Millaisia tilanottomahdollisuuksia yhteiskunta tarjoaa pojalleni verrattuna tyttäreeni, tai toisin päin?

Aihe on todella ajankohtainen. Elämme ajassa, jossa algoritmit ohjaavat mies- ja naisoletettuja kauemmaksi toisistaan. Erityisesti nuorille miehille syötetään Andrew Taten kaltaista, misogynististä, vahvuutta ihannoivaa ja haavoittuvuutta halveksuvaa ideologiaa. Ja mitä pienistä, kun isot näyttävät mallia. Suurvaltojen johtajat tuntuvat kilpailevan siitä, kenellä on pokkaa olla röyhkeämpi ja polkea pienempien ja haavoittuvassa asemassa olevien oikeuksia.

Hessin teoksessa tanssijat pumppaavat ja jumppaavat egoaan ja kehoaan. Pumppaavat niin pitkälle, että mitä jää jäljelle. On hieno oivallus, että tanssijoiden päälleen pukemat, kuvaannolliset haarniskan osat on valmistettu jostakin superlonin kaltaisesta pehmeästä materiaalista. Muutenkin teos vinkkailee jatkuvasti silmää stereotypioille, haastaa katsojan ajattelua ja perinteisiä sukupuolirooleja. 

Loppua kohti mentäessä vahvuus alkaa saada uusia merkityksiä: voisiko vahvuutta kuitenkin olla herkkyys ja haavoittuvuus? (Tietenkin on)

Tanssijakolmikko täydentää hienosti toisiaan. Torkko-Muños näyttää, ettei tilan haltuunotto oli kehon koosta kiinni. Samaten Tuija Lappalainen ilmentää joka solullaan lujuutta. Kaikista eniten huomasin katseeni kuitenkin seuraavan Eevi Kinnusta, jonka olemus ja kasvoilla näkyvät tunnetilat todellakin vangitsivat huomion.

Kun astuimme Sotkusta ulos kauniin keväiseen auringonpaisteeseen, vastaan tuli läheiselle jäähallille virrannut jääkiekkofanien kansainvaellus. Myönnän auliisti, että minulla on asenneongelma jääkiekon suhteen juurikin sen maskuliinisuuden, pullistelun, egoilun ja väkivaltaisuuden vuoksi. Hetken aikaa herkuttelimme ajatuksella, saisiko jääkiekkokansan katsomaan Sotureita. Se vasta olisi mielenkiintoista!

Soturit
Koreografia Anne-Mareike Hess
Tanssijat Virva Torkko-Muños, Tuija Lappalainen ja Eevi Kinnunen 
Äänisuunnittelu Marc Lohr
Valosuunnittelu Tatu Vuori (alkup. Brice Durand)
Puvustus Laura Enbuske (alkup. Mélanie Planchard)
Dramaturginen neuvonta Heike Bröckerhodd (alkup. Thomas Schoupp)
Tuotanto Tanssiteatteri Minimi ja Itä-Suomen tanssin aluekeskus
Kumppani utopic productions