Lyla Sage: Done and Dusted - Takaisin satulaan

Olen tästä kirjasta sopimattoman innostunut.

Eipä sillä, että BookTokissa trendaavista, chilipippureilla maustetuista romanttisista viihdekirjoista innostumisessa olisi mitään pahaa, päin vastoin! Epäilen kuitenkin, että Lyla Sagen Done and Dusted - Takaisin satulaan ei ole genrensä aivan kirkkainta kärkeä. Itse asiassa on muutamakin asia, mistä minulla on huomautettavaa, mutta tehdään tämä nyt ensi alkuun selväksi:

Viihdyin kirjan parissa erittäin hyvin!

En ihan tarkkaan ottaen tiedä, mitä maailmassa on meneillään (kukapa näinä päivinä tietäisi), mutta romantiikka (jopa ei-heteronormatiivinen romantiikka) on saavuttanut maskuliinisuuden viimeisimmät linnakkeet: jääkiekon ja näköjään myös cowboyt. Kuulin ensimmäisen kerran käsitteen countryromanssi saadessani tämän kirjan syksyllä käteeni ja kohta sen jälkeen Annukka Salaman ilmoittaessa tänä keväänä ilmestyvän ensimmäisen aikuisten romaaninsa edustavansa nimenomaan tätä genreä. Ja sen olen huomannut, että sen minkä Salama tekee nyt, koko muu maailma tekee huomenna!

Olen toki westernini katsonut, itse maalta kotoisin ja tietyssä määrin myös country-musiikin ystävä, joten ei ihastukseni tähän kirjaan ja kenties siis koko genreen ihan puskista tullut. Vaikka toisaalta, voiko tällaisesta jenkkihapatuksesta tykätä?

Ajattelin lähestyä aihetta näin: mistä asioista koostuu onnistunut lukukokemus, genrestä riippumatta? Ja kuinka ne tässä kirjassa toteutuivat.

Opin jotain uutta:

Paitsi, että tämä oli ensimmäinen countryromanssini (lasketaanko Tuulen viemää?), opin kirjasta muutakin uutta. Käytöstäni seuraavat internet-algoritmit lienevät ihmeissään, koska olen viime aikoina katsellut videoita tynnyripujottelusta (barrel racing). Enpä totta vie tiennyt ennen tätä, mistä on kyse! Ja jos et tiedä sinäkään, voin nyt asiantuntevalla itsevarmuudella kertoa, että kyseessä on rodeon alalaji, joka on profiloitunut erityisesti naisratsastajien lajiksi, olkoonkin, että myös miehet siinä kisaavat. Idea on simppeli: ratsastajan ja hevosen on kierrettävä mahdollisimman nopeasti kolme toisistaan erillään olevaa tynnyriä. Nopein voittaa. Ja kuten arvata saattaa, hommat ovat ameriikassa tyypillisen tapaan isollaan näissä kisoissa.

Myös kirjan päähenkilö, Emmy Ryder on tynnyriratsastaja, vieläpä aivan erinomainen sellainen. Hän on aikoinaan pudistellut pienen kotikylänsä Meadowlarkin pölyt buutseistaan ja lähtenyt ammattiratsastajaksi Denveriin. Kirjan alussa hän kuitenkin palaa kotiranchilleen. Emmy ei voi onnettomuuden jälkeen nousta ratsaille ja muutenkaan kilpaileminen ei tunnu enää samalta kuin ennen.

Meadowlarkissa Emmy lähtee parhaan ystävänsä Teddyn kanssa juhlimaan paluuta paikalliseen kapakkaan, Paholaisen Buutsiin (tirsk). Siellä hän kohtaa paitsi entisen heilansa, myös veljiensä Gusin ja Wesin parhaan kaverin Luke Brooksin, joka on koko kylän tuntema paha poika, käytännössä Emmyn isän adoptoima veijari ja mitä ärsyttävin tyyppi.

Viihdyin:

Ei liene kummoinenkaan spoileri todeta, että Emmyn ja Luken toisiaan kohtaan tuntema antipatia kääntyy pian aivan päinvastaiseksi. Tai Luke ei kyllä tunne mitään muuta kuin silkkaa himoa siitä lähtien, kun hän näkee Emmyn ensimmäistä kertaa. Pahaksi onneksi hänen parhaat ystävänsä ja samalla Emmyn veljet ovat aivan äärimmäisen suojelunhaluisia, mitä tulee heidän pikkusiskoonsa, joten Emmy on ehdottomasti Lukelle kiellettyä aluetta. Mutta.

Luke työskentelee Emmyn kotitilalla, joten he näkevät toisiaan alvariinsa. Vähän sattuman kautta Luke saa tietoonsa Emmyn salaisuuden ja osoittautuu luottamuksen arvoiseksi. Emmya kuitenkin arveluttaa: onhan Luke tunnettu naistenkaataja, joka on huhujen mukaan vieraillut lähes jokaisessa kylän makuukammarissa. Ja Luke kärvistelee kaverilojaliteettinsa ja himojensa ristipaineessa.

Tietäähän sen, miten siinä käy. Ja käy monta kertaa. Televisiossa sanottaisiin, että teos sisältää voimakkaita kohtauksia. Nuoriso jakaa BookTokissa chilipippureita. Antaisin niitä tälle kirjalle 3-4. 

Liikutuin:

Ei kirja kuitenkaan pelkkää seksiä ole. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä Emmyn ja Luken suhde ei perustu pelkästään fyysiseen vetovoimaan, vaan lemmenliekkien ohella roihahtavaan ystävyyteen. Luke kannattelee Emmya tämän elämänkriisissä ja käännekohdassa, Emmy puolestaan saa nähdä ja kuulla taustoja Luken aiemmin sietämättömälle käytökselle ja kyseenalaiselle maineelle. 

Yksi asia, jota kirjailija kertoo halunneensa kuvata on ADHD. Minulla ei ole siitä omakohtaista kokemusta, joten en ole paras arvioimaan, kuinka hyvin neuroepätyypillisyyttä kuvataan. Minulle se sekä Luken lapsuustraumat jäivät hieman pinnallisiksi juonen koristeiksi, mutta Emmyn pelkotilat ja ratsastusblokki sen sijaan kouraisivat syvältä.

Jäin mietteliääksi/ärtyneeksi:

Ei ole hyvä, jos jokin on liian täydellistä. Kirjassa on muutama kohta, joita olen miettinyt viime päivinä paljon, yllättävänkin paljon ottaen huomioon, että kyse on viihderomaanista. Ensiksi puhtaasti kielellinen asia. En ole nähnyt alkuperäistekstiä, mutta joitakin kääntäjä Tuulia Vihannon ratkaisuja ihmettelen suuresti. Miksi Luke kutsuu Emmya kultuksi? Mikä ikinä Sagen alun perin käyttämä termi onkaan, siinä ei ole varmasti samaa vivahdetta kuin kultu-sanassa. Se on varattu aina ja ikuisesti Kultu Kimalluksekselle, amen ja piste. Sen paremmin hellittelynimenä kuin sänkyyn käskevänä kutsuna se ei ole lainkaan uskottava. 

Vielä karmeampi käännös on Meadowlarkin Mussukka! Liekö Emmy alkuperäisteoksessa Miss Meadowlark, vai mitä, mutta mussukka - ei.

Toinen, kielikukkasia vakavampi asia on toksisuus, jota esiintyy yllättävän paljon muissakin "kuumissa BookTok-sensaatioissa". Eipä sillä, on uskottavaa, että Wyomingin maskuliiniset lännenmiehet ovat myös toksisia ja sitä Luke, Gus ja Wes toden totta ovatkin. Mutta minua vaivaa, mikäli toksisuuden huomaa olevan kirjassa jonkinlainen naisen fantasia -elementti, oletus, että tätä naiset haluavat. Kukin halutkoon makunsa mukaan, mutta näin keski-ikäisenä ja jo vähän elämää nähneenä naisena en löisi tosielämässä vetoa kovinkaan paljoa Emmyn ja Luken suhteen puolesta. Sen verran punaisia lippuja heiluu ilmassa, kuten Luken karmea mustasukkaisuus. Kirjassa se kuitenkin esitetään jännitettä lisäävänä mausteena. Yöks.

Loppulauselma:

Viimeisistä varauksista huolimatta, voi pojat, että hihittelin tätä kirjaa lukiessa. Ja juuri nyt hyvänmielenpläjäys tuli tarpeeseen. Kirjan loppuun oli painettu jo ensimmäinen luku Rebel Blue Ranch -sarjan seuraavasta osasta Swift and Saddled - Villikko, ja kyllä vain: aion lukea senkin. I'm hooked.

Lyla Sage: Done and Dusted - Takaisin satulaan
Karisto 2025
Suomennos Tuulia Vihanto
301s.