Suonna Kononen: Kadonneen humppakuution arvoitus

Maaliskuu on ollut lukumielessä oikein hyvä kuukausi, mutta haastava kirjoista bloggaamisen saralla. Sen verran on ollut elämässä menoa ja meininkiä viime viikkoina, että aikaa istahtaa koneen ääreen ei ole tuntunut löytyvän sitten millään.

Sitä tiheämpään pääse(net)te lukemaan postauksia lähitulevaisuudessa!

Kuten kuun vaihteessa totesin, maaliskuussa olen keskittynyt lukemaan miesoletettujen kirjoja. Olen pitkään ajatellut, ettei kirjailijan sukupuolella ole merkitystä lukuvalinnoissani, mutta viime aikoina olen miettinyt asiaa uudelleen. Naistenpäivän tiimoilla kirjasomessa tuli esille hyvää pohdintaa tähänkin liittyen. Naispuolinen kollega esitti hyviä perusteluita sille, miksi lukee lähinnä vain naisten kirjoittamia kirjoja. Summattuna: miesten käsittelemät teemat ja tyyli eivät kiinnosta.

Samaan aikaan toisaalla somessa käytiin yhtä kiinnostavaa keskustelua siitä, onko miehille ylipäänsä edes tarjolla kiinnostavaa kirjallisuutta. Yhä suurempi osa kirjailijoista on naisia, ja tämä tarkoittaa sitä, että minunlaisilleni lukijoilla on runsaasti valinnanvaraa. Mutta entäpä miehille? Ei ole vain yhtä genreä "mieskirjallisuus", kuten ei ole "naiskirjallisuuttakaan". Kaikki miehet eivät innostu sen paremmin Haahtelasta, Hotakaisesta kuin Remeksestäkään. Sitä mukaa kuin kirjailijoiden spektri kapenee, myös suomenkielisen kirjallisuuden kirjo typistyy. Esimerkiksi oma veljeni on jo pitkään hankkinut kirjansa divarista, koska ei koe nykypäivänä julkaistavan kirjallisuuden vastaavan omaa lukumakuaan laisinkaan. Tämä ei ole vain sukupuolikysymys, mutta se on myös sitä. Suosittelen lämpimästi kaikille eri sukupuolisten henkilöiden kirjoittamia kirjoja, mutta ehkäpä on hyväksyttävä sekin, että sukupuolikokemus voi vaikuttaa paitsi kiinnostuksenkohteisiin myös samaistuttavuuteen.

Aika pitkä alustus. Onneksi olkoon, jos jaksoit lukea tänne asti.

Näin pohjustuksen tarpeelliseksi, sillä vaikka olen ollut valmis kumoamaan "miehet ovat marsista ja naiset venuksesta" -ajattelun vanhanaikaiseksi, Suonna Konosen Kadonneen humppakuution arvoitus sai minut muuttamaan mieleni. En millään muotoa ole kirjan otollisinta kohderyhmää, mutta eipä minun tarvitse ollakaan, koska minulle kyllä kirjoitetaan kirjoja yllin kyllin. Mutta entäpä kirjoitetaanko itäsuomalaisille cis-heteromies ravintolamuusikoille? No eipä juuri.

Mutta Suonna kirjoittaa. Vaikka keski-ikäisillä valkoihoisilla miehillä menee yhteiskunnassa ja kirjallisuudessakin keskimäärin aika kivasti, kirjailijoiden keskuudessa Konosen kaltainen rajaseutujen miehinen rockromantikko alkaa olla uhanalainen ilmiö. Siksi seurasin joen kaupungin kapakkakeskusteluja ja keskikaljan huuruisia autoilusekoiluja, jos en nyt äidillisellä, niin ainakin sisarellisella lempeydellä.

Kadonneen humppakuution arvoitus aloittaa 90-luvulle sijoittuvan Harry Harakka -etsiväsarjan. Kononen on aiemmissakin romaaneissaan osoittautunut nostalgikoksi, joten kaiho kohti lamavuosista ponnistavaa yhtenäis-Suomea on linjanmukainen valinta. Harakka on konkurssin tehnyt basisti ja keikkamyyjä, joka on päättänyt feenikslinnun lailla nousta tuhkasta yksityisetsivänä. Jotta bisnes saadaan pyörimään, on syytä sietää ja kestitä vanhaa kaveria, jo kauan sitten alkoholisoitunutta toimittajanrenttua Könö Konöstä. 

Tässä vaiheessa moni näkee silmiensä edessä Jussi Vareksen ja novellikirjailija Luusalmen, eikä mielleyhtymä aivan väärä olekaan, mutta parivaljakko Harakka-Könönen on kyllä huomattavasti edellistä sympaattisempi.

Tarjottuina tuoppeina ansaittu medianäkyvyys poikii Harakalle ensimmäisen toimeksiannon - Trio Revanssin humppakuutio on kadonnut. Ja tässä tulee vastaus kysymykseen, mitä useampi lukija lienee jo miettinyt: humppakuutio on lempinimi kuomuperäkärrylle, jolla erilaiset iskelmäpumput kuljettavat soittokamppeitaan keikoille. Seuraa kiihkeä ja paljon mersulla ajelua sisältävä vuorokausi, kun kärryä etsitään pitkin Pohjois-Karjalaa. Kovin jäsentyneestä etsivätyöstä ei voi kyllä puhua, eikä tämän romaanin mikään trilleri ole tarkoitus ollakaan.

Todellisuudessa kirjailija on kirjoittanut kepeän dekkarin valepukuun sonnustautuneen rakkauskirjeen muusikkoelämälle, miesten väliselle ystävyydelle sekä ennen kaikkea pohjoiskarjalaisuudelle. Supliikki itäsuomalainen jutuniskeminen sinänsä mitättömiltäkin tuntuvista asioista - kuten vaikkapa suodatinpussien koosta - hirtehinen huumori ja yllättävissä paikoissa läpi puskeva sentimentaalisuus näyttävät tiivistävän Konosen näkemyksen karjalaisesta heimosta. Tai kuten Harry Harakka analysoi:

"Tällaisia me karjalaiset olimme, nopeasti ilon ja surun välillä sukkuloivia, suuria lapsia, kuten Sakari Topelius oli määritellyt Maamme-kirjassaan."

Tähän ehkä tarkkailuasemista täsmentäisin, että ainakin miehet näyttävät kirjan perusteella omaavan lapsenomaisia piirteitä, vaikkakin myöhemmin Kononen Harakan suulla jatkaa:

"Tällaisia Karjalan naiset ovat, yhtä tunteellisia kuin karjalaismiehet. Nopeasti sytytään ja räjähdetään, nopeasti lepytään. Rakkaudessa näistä ominaisuuksista on iloakin."

Ammattikirjoittajana, -toimittajana ja -muusikkona Suonna Kononen on vahvasti mukavuusalueellaan. Tekstiä on helppo ja miellyttävä lukea, vaikkakin oikoluvussa kerrontaan oli jäänyt muutamia turhia toisintoja. Uncle Samsarasta tutulla tavalla tämäkin romaani sisältää lukemattomia anekdootteja, tarinanpoikasia, sanailuja ja kaskuja: kieli on niin rikasta kuin karjalaisuuden ylistykseltä odottaa saattaakin.

Vaikka meno on välillä melko äijämäistä, Kononen ei sorru machoiluun: kerronnassa on läpeensä lempeä ja humaani ote. Sellaistako se sitten lie, karjalaisuus, nostalgisuus, tunteellisuus.

Suonna Kononen: Kadonneen humppakuution arvoitus
Aviador 2026
186s.