Alex Schulman: 17. kesäkuuta

Miten upea teos!

Kiistatta paras tähän mennessä tänä vuonna lukemani, ja olen jo lukenut monia hyviä. Olen Alex Schulmanin suhteen vähän myöhäisherännäinen, sillä luin ensimmäisen schulmanini vasta pari vuotta sitten työkaverin yllykkeestä. Mutta sittemmin olenkin ollut aivan myyty.

17. kesäkuuta kuulosti jo ajatuksen tasolla äärimmäisen mielenkiintoiselta, ja kun kuuntelin Schulmania (miten loistava esiintyjäkin!) syksyllä Helsingin kirjamessuilla, kävelin heti suoraan sen jälkeen ostamaan romaanin itselleni.

Kukapa meistä ei toisinaan muistelisi lapsuuden kesiä? Päiviä, jolloin paistoi aina aurinko, tai jos satoi, satoi kaatamalla. Ongittiin, pelattiin jalkapalloa, tehtiin ruokaa. Juuri sellaisesta kesäpäivästä kertoo myös Schulmanin romaani, tai ainakin melkein sellaisesta. Meillähän nimittäin on taipumus unohtaa suurin osa menneisyyden tapahtumista. Entä, jos sinulla olisi mahdollisuus rekontstruoida yksi kokonainen päivä lapsuudestasi minuutilleen?

Näin käy romaanin päähenkilölle, Vidarille. Eräänä päivänä keskellä elämänkriisiä hän käy läpi edesmenneen isänsä tavaroita ja saa päähänpiston soittaa lapsuudenperheensä kesämökin puhelinnumeroon: 26217. Vidarin yllätykseksi numerossa vastataan, eikä vastaajana ole kukaan muu kuin hänen kuollut isänsä. 

Seuraavina päivinä Vidar soittaa numeroon uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Välillä vastaajana on isä, välillä äiti, välillä tuolloin teini-ikäinen sisko. Ja välillä pikku-Vidar itse. Vidarille selviää, että mökillä eletään aina ja uudestaan yhtä ja samaa päivää: 17.6.1986.

Sattuunesta syystä opettajana työskentelevällä Vidarilla on nyt ennen kaikkea ylimääräistä aikaa, joten hän uppoutuu projektiinsa intohimoisesti. Pala palalta jo unholaan vaipuneet lapsuuden muistot nousevat taas pintaan. Mutta mitä kamalaa tapahtuu alkuillasta 17.kesäkuuta? Miksi pikku-Vidar itkee hysteerisenä? Miksi kukaan ei sen jälkeen vastaa puhelimeen pitkään aikaan?

Vaikka kirjan alun perusteella romaanista voisi sukeutua kauhuelementtejä tihkuva trilleri, siitä syntyy mestarillisesti punottu psykologinen tutkielma ihmismielestä, lapsuuden traumoista, yhden perheen jäsenten välisistä perhesuhteista ja heidän omaksumistaan erilaisista selviytymismekanismeista. Sattumalta Vidar pääsee sen jäljille, mikä on aiheuttanut hänen aikuisiän ongelmansa.

Schulman on käsitellyt rikkonaisia perhesuhteita ja ylisukupolvisia traumoja ennenkin romaaneissaan ja tässäkin on paljon samoja tunnistettavia elementtejä kuin vaikkapa pari vuotta sitten suomeksi ilmestyneessä Kiirehdi rakkain -teoksessa. 17.kesäkuuta on saanut inspiraatiota kirjailijan omista lapsuudenkokemuksista, mutta edellä mainittuun teokseen verrattuna hän on astunut askeleen kauemmaksi autofiktiosta - tämän romaanin näen kuitenkin ennen kaikkea fiktiivisenä, vaikka epäilemättä Schulman sen kautta omaa traumaansa käsitteleekin.

Romaani osoittaa, kuinka yhteen päivään voi tiivistyä kokonainen elämä, kokonainen perhe. Miten minuutti minuutilta eteenpäin vierivät tapahtumat voivat heitellä tunnetiloja täydellisestä onnesta epämääräiseen ahdistukseen ja silkkaan kauhuun. Ja kuinka psykologisesti turvallisen kokemuksen puuttuminen lapsuudenperheestä jää mielenpohjalle kaihertamaan ja saattaa pompahtaa esiin mitä yllättävämmissä tilanteissa.

Psykologisen tason ohella Schulman onnistuu loihtimaan esille myös mainion ajankuvan helteisestä 80-luvun kesäpäivästä: jalkapallon MM-kisat, Vidarin siskon kuuntelemat listahitit, mökin yli lentävät hävittäjät ja muut elementit luovat lukijan silmien eteen elokuvallisen jatkumon kyseisestä päivästä.

Kerta kaikkiaan, jättefint!

Alex Schulman: 17.kesäkuuta
Nemo 2025
267s.