Satu Rämö: Tinna



Millään ei jaksaisi osallistua kaiken maailman kulttuurisotiin, mutta paljon kulttuuria seuraavana ja kommentoivana aina ajoittain niinkin käy. Viimeisin kerta oli muutamia viikkoja sitten, kun kirjailija Kaarina Hazard ja Leea Klemola naureskelivat tv-ohjelmassa Satu Rämölle, tämän tuotannolle ja vieläpä siitä tehdyille näytelmäsovituksille. Ihailen kaikkia kolmea leidiä suuresti, mutta Hazardin ja Klemolan käytös oli mielestäni huonoa - ja sanoin tämän myös ääneen. Jos minut kutsuttaisiin televisio-ohjelmaan (as if), en takuuvarmasti käyttäisi ruutuaikaani kettuilemalla muille kirjasome-kollegoille, päin vastoin.

Suurin osa kommenttini nähneistä tuntui olevan kanssani samaa mieltä, muttä yllättävän moni näki asian toisinkin. Kritisoida saa ja pitää. Sekin, että Rämö omalla somekanavallaan sanoi, varsin nätein sanakääntein, että hänelle tuli paha mieli, oli jotenkin väärin.

En siis malta olla vielä kerran tiivistämättä kaikille yhteisesti kantaani muutamiin teeseihin, jotka perustuvat mielestäni maalaisjärkeen ja hyvin käytöstapoihin:

- Kyllä, kirjoja ja kirjailijoita saa kritisoida
- Jos ko. teoksia ei ole itse lukenut (kuten Klemola ja Hazard ilmoittivat) kyse ei kuitenkaan ole rakentavasta kritiikistä, se on ihan vaan kettuilua
- Olipa kyse sitten taidekritiikistä tai kettuilusta, kirjailijalle saa tulla siitä paha mieli ja sen voi myös ääneen sanoa. Onko se järkevää, se on sitten ihan toinen kysymys, mutta inhimillistä mielenpahoittaminen on.
- Leea Klemola pyysi anteeksi ja se on minusta todella hienoa (Hazardin reaktiosta minulla ei ole tietoa). Kaikkihan me mokaillaan joskus.
- En ihan ymmärrä, miksi Satu Rämön satumaisen upea suosio oikeuttaa hänen panettelunsa. Ei, Hildur-sarja ei ole korkeakulttuuria, eikä välttämättä edes kovin suurta taidetta. Miksi pitäisi olla ja kuinka moni kansainvälinen menestysdekkari muka on?
- Ajat ovat kirjailijoille vaikeat, ymmärrän sen, mutta minä näen Rämön kirjallisuusmaailman Cheekinä. Hänen menestyksensä sataa lopulta kaikkien laariin.

No niin! Nyt kun sain tämän kaiken ulos systeemistäni, voidaan siirtyä Hildur-sarjan uusimman osan, Tinnan, käsittelyyn.Tästä oli minulla ennen lukemista hieman enemmän etukäteistietoa kuin aiemmista osista, sillä haastattelin Rämöä syksyllä Kuopion kaupunginkirjastolla ja keskustelimme jonkin verran myös tästä, silloin vielä ilmestymättömästä romaanista.

Kuten nimestäkin voi päätellä, tällä kertaa opitaan enemmän Hildurin tädistä, Tinnasta, joka otti vanhempien kuoleman jälkeen perheettömäksi jääneen Hildurin siipiensä suojaan. Kirjassa Tinna tekee omia tutkimuksiaan ja selvittää itselleen vieraaksi jääneen sisarensa kohtaloa. Selityksensä saa sekin, kuinka Tinna sokeutui.

Tämä on kuitenkin vain yksi romaanin tarinalinjoista. Tinnassa tapahtuu paljon kaikenlaista, ja eri tarinalinjat jäävät lopulta vähän hajanaisiksi keskenään. Alku vetäisee kyllä mukaansa saman tien: tapahtuu murha, jota Hildur alkaa tutkia, kun ruumis löytyy sattumalta lampaiden kokoamisen yhteydestä laakson pohjalta. Onko kyseessä onnettomuus vai jotakin muuta? Entä mikä on Hildurin korviin soimaan jäänyt ääni, miksi se ei lakkaa ja mitä se yrittää viestiä?

Tapahtumat linkittyvät lopulta Hildurin aivan ensimmäiseen murhatapaukseen sekä nuoruuden sydänsuruihin. Kaiken kukkuraksi Hildur lähtee Reykjavikiin ja selvittelee samalla huumekauppaa, joka linkittyy taas aiempien osien tapahtumiin. Lisäksi vielä vähän ihmissuhdessäätöä. Monimutkaisehkoa.

Kirjan keskivaiheessa meinasin sotkeutua näihin eri tapahtumaketjuihin; kun useita vankkureita pitää kuljettaa yhtä aikaa, mikään niistä ei etene kauhean lujaa. Loppua kohti kokonaisuus muuttui taas eheämmäksi ja vauhtikin parani.

Se, mistä pidin erityisesti tässä osassa ja olen kyllä pitänyt kaikissa aiemmissakin, on islantilaisen yhteiskunnan ja kulttuuriperinteen kuvaus. Tällä kertaa Rämö ammentaa inspiraatiota aika kammottavasta, ulos kuolemaan kannetuista vauvoista ja heidän levottomista sieluistaan kertovasta kulttuuriperinteestä. Vaikka aihe on karmiva, Rämö osaa edellisten osien tapaan annostella sitä niin, ettei kerronnan coziness kärsi siitä liikaa.

Tämä ei noussut suosikikseni Hildur-sarjasta, mutta tässäpä näkyy mainiosti sarjan tenhovoima, siitä huolimatta olisin valmis siirtymään seuraavaan romaaniin, jos sellainen olisi jo olemassa. Rämö on luonut kiehtovan maailman ja mielenkiintoiset henkilöt, jotka tuntuvat jatkavan elämäänsä silloinkin kun kirjaa ei lue.

Tinnan lopun perusteella Hildurin elämässä on luvassa muutoksia niin työ- kuin yksityisrintamalla. Jatkossa Länsivuonojen poliiseilla on uusi pomo ja myös uusi vahvistus. Hildur joutuunee miettimään, kannattiko rikkoa omia periaatteitaan, mitä miehiin tulee.

Satu Rämö: Tinna
WSOY 2025
Äänikirjan kesto 11h 58min
Lukija Sanna Majuri

Kommentit

  1. Minä luin juuri ekan Hildurin. Tykkäsin. Hyvä juoni, monipuoliset henkilöhahmot ja paljon kulttuuritietoa. Tuli mieleen ruotsalaissarja Ohuella langalla ja brittisarja Belfastin poliisit. Jatkan lukemista ja aion lukea koko Hildur-sarjan.

    Olen samaa mieltä kanssasi noitten kahden naisen käyttäytymisestä. Hazard on ollut sivaltelija muissakin yhteyksissä, mutta Klemolalta tämä saattoi olla enemmänkin vahinko.
    Rumaa nostaa omaa statustaan väheksymällä jotain, minkä otaksuu olevan ei-niin -korkeaa-kulttuuria.

    VastaaPoista
  2. Tuo äskeinen nimetön olin minä, vahingossa kirjautumatta.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti