Anneli Kanto: Rottien pyhimys

 

Ah ja voi! Mitä tästä kirjavuodesta mahtaakaan tulla, kun jo vuoden ensimmäisinä kuukausina olen saanut käsiini monta teosta, joita olisin valmis hehkuttamaan vuoden parhaana?

Anneli Kannon nimi kirjan kannessa on jo lähtökohtaisesti laadun merkki, mutta siitä huolimatta Rottien pyhimys pääsi yllättämään iloisesti monellakin tapaa. 

Myönnän nyrpistäneeni nenääni kuultuani Kannon uutukaisen romaanin teemasta. Historiasta kiinnostunutta ihmistä kirkkomaalaukset toki kiinnostivat, mutta silti mietin, saisiko niiden maalaamisesta kovinkaan kutkuttavaa romaania aikaiseksi. Vastaus kysymykseen: kyllä saa, ainakin, jos kirjoittajana on Anneli Kanto.

Tarinassa kerrotaan Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalaamisesta. Eletään 1500-luvun alkua, katolisen ajan viimeisiä hetkiä Suomessa ja koko Ruotsin valtakunnassa, vaikka kukaan ei sitä vielä tiedäkään. Keski-Euroopassa tuntuvat radikaalit munkit puhuvan säädyttömyyksiä, mutta eivätköhän ne siitä tokene. Hämeen linnan linnanherra Åke Tott on ollut kovasti sairas ja pahimpina hetkinään luvannut kustantaa Hattulan kirkkoon upeat maalaukset, mikäli vain sairasvuoteelta vielä nousee.

Näin käykin, ja kevään korvalla Hattulaan saapuu maalariseurue. Maineikas Andreas Pictor maalaritoverinsa Martinuksen kanssa sekä heidän apupoikansa Vilppu. Urakka on suuri ja miehillä on siinä pientä epäonneakin. Siksi sattuman oikusta apuun otetaan nuori Pelliina. On jo riittävän ennenkuulumatonta, suorastaan pöyristyttävää, että pyhää huonetta pääsee koristelemaan nainen, mutta kaiken lisäksi Pelliina on kotikylässään Hurttalassa hyljeksitty. Hän on muukalainen, jonka alkuperästä liikkuu monenlaisia puheita, eikä hän muutenkaan tiilimestarin kasvattityttönä sovi siihen muottiin, mitä nuorilta naisilta pidetään soveliaana olemisen tapana.

Mutta käsistään hän on kätevä ja niinpä hän liittyy maalariseurueseen ja pääsee saamaan oppia huippumaalareilta. Maalaustyön edistyminen on tarinan keskiössä. Sitä mukaa kun seinät ja katto täyttyvät kuvista, myös Pelliinan itsetunto kasvaa. Kesän aikana tapahtuu toki paljon muutakin, on sydämenasioita, ikimuistoinen vierailu Hämeen linnaan ja paljon muuta.

Vietin kirjan parissa nautinnollisia hetkiä pääsiäisen aikaan. On hämmästyttävää, kuinka elävästi kirjailija kuvaa maalaamista ja tulee samalla herättäneeksi henkiin paitsi kuvat myös mahdolliset tarinat niiden taustalla. Paitsi että lukeminen on viihdyttävää, se pistää myös ajattelemaan. Ei ole kaukaa haettua sanoa, että kirkkomaalausten tekeminen toimii laajempana metaforana elämästä. Maalarit käyvät keskenään syvällisiä keskusteluja niin taiteesta, elämästä, uskonnosta kuin maalaamisesta ihan konkreettisena työnä. 

Rottien pyhimys onkin korkeatasoinen romaani monella tapaa. Sen kieli on humoristista ja rehevää, mutta samaan aikaan korkeatasoista. Tarinassa on viihdyttävä pinta, mutta sen alla riittää temaattisia kerroksia tulkittavaksi. 

Lukemiseni sai vielä aivan uuden vivahteen, kun huomasin, että Gummeruksen sivuilta löytyy videotallenne, jossa Anneli Kanto esittelee Hattulan kirkkoa maalauksineen. Kuvien ja rakennuksen näkeminen toikin aihepiirin vielä konkreettisemmin iholle. Niinpä luin välillä kirjaa ja sitten palasin aina uudelleen videon äärelle tutkimaan kiehtovia maalauksia. Romaani onkin yhtä taiteen ylistystä: kuinka hienoja kuvia maalarit ovatkaan aikoinaan käsin kirkkoon piirtäneet suuria tunteita ja opetuksia kuvaamaan. Ja toisaalta, kuinka eläväksi tämä prosessi voikaan muuttua, kun kirjailija vuosisatoja myöhemmin päästää vuorostaan mielikuvituksensa lentoon ja ratkoo arvoituksia kuvien takana.

Tuskin olen innostukseni kanssa yksin. Toivottavasti Hattulassa ollaan valmiita, sillä ensi kesänä Pyhän Ristin kirkko tulee pullistelemaan kirjallisista pyhiinvaeltajista.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys
Gummerus 2021 
405s.
Arvostelukappale