Mikko Kamula: Pohjolan neito

Mistähän päästä lähtisi purkamaan tätä runsauden sarvea? 

Mikko Kamula on historiallista fantasiaa edustavassa Metsän kansa -sarjassaan maalannut suurella mytologian ja mielikuvituksen pensselillä tähänkin asti. Edellisissä osissa on käyty Tuonelassa ja noustu kuolleista, majailtu maahisten luona ja peitottu suomalaisen mytologian hirveimpiä hirviöitä, joten en oikeastaan odottanut, että kierrokset voisivat vielä entisestään paljon nousta. Mutta löytyihän sieltä taas uusi vaihde. 

Pohjolan neidossa ollaan kansanperinteemme ytimessä. Juko Rautaparran aikuiseksi varttuneet lapset ovat kukin löytäneet oman roolinsa elämässä. Heiska on perheellistynyt ja sotilaana Olavinlinnassa, parantajaksi ryhtynyt Varpu puolestaan lähtee suosituskirjeen kera Hämeen linnaan, päätyypä jopa Turkuun saakka. Tenho puolestaan jatkaa opiskeluaan tietäjäksi mentorinsa Yörnin äijän opissa. Melkoisen poikkeukselliset elämänkulut tuikitavallisen savolaisen uudisraivaajan lapsiksi. Itse nauttisin jo ihan tästä keskiaikaisen elämänmenon kuvauksesta, mutta se on vasta romaanin lähtöasetelma.

Pohjolan emäntä nimittäin koettelee jälleen kalevaista kansaa. Hän on kidnapannut Torho-nimisen sepän, ei enempää eikä vähempää kuin takomaan uutta Sampoa Seppä Ilmarisen tyyliin. Inhan akan suunnitelmat on estettävä, eivätkä siihen pysty muut kuin Tenho ja Yörnin äijä. Erinäisten seikkalullisten vaiheiden jälkeen Tenho perille päästyään huomaakin olevansa kosioretkellä. Yörnin äijä toimii puhemiehenä, mutta Pohjolan emäntä ei ole niin vain luopumassa kauniista ja ylpeästä tyttärestään. Pohjolan neidon voittaakseen Tenhon on tehtävä urotekoja, eikä pelkästään Tenhon, sillä myös hänen sisaruksensa tulevat tempaistuksi Pohjolaan ja joutuvat sotketuiksi soppaan mukaan.

Tehtävät ovat tuttuja mytologiasta; on kyisen pellon kyntämistä, hauen pyytämistä Tuonelan joesta ja hiiden hirven hiihtämistä. Kamulan erikoisuus on se, että välillä on vaikea hahmottaa missä historia loppuu ja muuttuu mytologiaksi, ja vastaavasti, mistä fantasia alkaa. Oikeastaan kaikilla tarinan keskeisillä elementeillä on vastineensa kansantarustossa, mutta sen päälle kirjailija rakentaa uutta: ihan kuin vanhat tarut olisivat puun runko ja Kamula saa oksat versomaan ja lehdet värisemään.

Edellisestä Kalevala-lukukerrastani on jo aikaa ja ihan harmittaa, etten kaikkea muista aivan tarkasti. Kansalliseepoksen läpikotaisin tuntevalle teos antaa mahdollisuuden bongailla tuttuja viittauksia alvariinsa. Aloin sattumoisin lukemaan heti Pohjolan neidon nälkeen Eino Leinon Helkavirsiä ja suorastaan hykerrytti, kuinka samasta inspiraation lähteestä teokset ammentavatkaan - tai oikeammin, Kamula lienee käyttänyt Helkavirsiä tausta-aineistonaan.

Koko Metsän kansa -sarja on ollut historiallisesti tarkkaa ja kunnianhimoista kerrontaa, joka tekee oikeutta kansanperinteelle ja rikastuttaa sitä arvokkaasti fantasiaelementeillä. Kieli on myös sarjan edetessä muuttunut kaunokirjallisesti hioutuneemmaksi. Toisaalta monisanaisuutta karsisin: vaikka Pohjolan neito ei edes ole pisimmästä päästä sarjan tiiliskivistä, tuntui alun lämmittely melkoisen pitkältä ja yksityiskohtaiselta - ja lopulta sitten kuitenkin irralliselta suhteessa kirjan loppuosaan. Vaikkapa Heiskan pojan kasterituaalit ynnä muut keskiaikaiset tavat kiinnostivat minua lukijana, mutta kokonaisuuden kannalta ne jäivät vaille perusteluja olemassaololleen tarinassa.

Kirjan ennakkotiedotuksessa mainittiin Kamulan työstäneen kirjasarjaa jo 20 vuoden ajan. Tehdyn taustatyön määrä on mittava. Ja ennen kaikkea valtava tietomassa on maltettu pureskella kaunokirjallisesti tyydytystä herättävään ja uutta luovaan muotoon. Ihan heti ei tule mieleen kotimaisen kirjallisuuden kentältä tälle vastinparia. Metsän kansa on kulttuuriteko.

Sarjan muista kirjoista kirjoittamani postaukset:

Ikimetsien sydänmailla
Iso härkä
Tuonela
Kalevan pojat

Mikko Kamula: Pohjolan neito
Gummerus 2025
Äänikirjan lukijat: Heljä Heikkinen, Ville-Veikko Niemelä, Panu Kangas
Äänikirjan kesto 25h 56min