Eino Leino: Helkavirsiä (#klassikkohaaste)

Kirjabloggaajien perinteinen klassikkohaaste järjestetään jo 22. kertaa! Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja on koonnut koostepostauksen, josta löytyvät linkit kaikkiin mukana oleviin blogeihin/sometileihin.

Tapani mukaan olen kamalasti myöhässä ja taisin unohtaa alun perin ilmoittautuakin, mutta olen koko tammikuun viettänyt aamuja Eino Leinon Helkavirsien parissa. Tammikuu on inhokkikuukauteni, ja olen jo muutaman vuoden ajan selättänyt sen aamusivujen avulla. Sain syksyllä veljeltäni lahjaksi vintage-painoksen Helkavirsistä, ja päätin ottaa sen lukuun tammikuussa.

Erityisesti Helkavirsissä viehätti sekin, että kuuntelin joululomalla äänikirjana Mikko Kamulan Pohjolan neidon, joka ammentaa Helkavirsien tapaan paljon kalevalaisesta kansanperinteestä. Ja runoja lukiessani huomasin, että itse asiassa Kamula on ottanut nimenomaan Helkavirsistä paljon insipiraatiota.

Jonkin aikaa luettuani muistin myös, että olen kyllä lukenut runokokoelman ennenkin, ja jopa blogannut siitä. Linkkaan postauksen tähän, mutta ette menetä paljon, vaikkette sitä klikkaisikaan. Tekstin tiivistelmä on, että enpä ymmärtänyt juuri mitään, eikä mitään jäänyt myöskään mieleen. Vähän puolustelen itseäni: vuoden 2011 maaliskuussa olin viimeisellä kolmanneksella raskaana, puolitoista vuotiaan taaperon äiti, ja luin pikavauhtia kaunokirjallisuuden klassikoja viimeiseen kirjallisuuden perusopintojen tenttiin (kyllä, opiskelin avoimessa yliopistossa samaan aikaan!). Helkavirret oli tenttikirjoista viimeinen, joten sekä motivaatio että keskittymiskyky olivat koetuksella.

Olenkin iloinen siitä, että otin teoksen uusintalukuun, sillä onhan se valtavan hieno teos. Tuntuu uskomattomalta, että Leino oli ensimmäisen osan ilmestyessä 1903 vain 25-vuotias. Toinen osa tuli ulos vuonna 1916. 

Aikaa runot ovat kestäneet hyvin. Ne käsittelevät ihmisyyden ikiaikaisia teemoja. Ja kun tapahtumat on siirretty jo kirjoitusaikanaan ikiaikaiseen ajattomaan menneisyyteen, ei reilut sata vuotta minun ja Leinon välillä ole paljon mitään. Kiinnostavaa on myöskin se, kuinka paljon ihan suoria sitaatteja Leinon säkeistä on jäänyt elämään yksittäisinä lausahduksina. Esimerkiksi Ylermi ylpeä isäntä on ihan validi kuvaus korskailevalle rehvastelijalle vielä tänäkin päivänä. Ainakin Wikipedian mukaan Leino myöskin on Ylermi-nimen (joka ei tosin taida olla kovin monen suomalaisen nimi enää nykyään) keksinyt.

Leino on luonut helkavirsissään omaleimaisen kielellisen kerronnan, joka toisaalta kumpuaa perinteisestä runomitasta, mutta toisaalta siinä näkyy myös Leinon muusta tuotannosta tuttu, omaleimainen kieli. Leinossa on luontaista dramatiikkaa: hän osaa mestarillisesti vangita hetken muutamalla sanalla:

Kuu jo kylmeni. (Kuun lapset -runoelman avaussanat)

Yhdistelmässä ikiaikainen perinne ja runoilijan oma luovuus yhdistyvät sikermäksi, josta on vaikea sanoa, mikä on lainaa edellisiltä sukupolvilta, mikä runoilijan tuotosta. Kun Lönnrot kokosi suullisen kansanperinteen aikoinaan kansien väliin yhtenäisiksi kokoelmiksi, Leino siirsi saman perinteen 1900-luvulle yhdistämällä kerrontaan modernin vuosisadan ihmisten kokemusta.

Taiteilijat ammentavat samasta lähteestä onneksi myös 2000-luvulla. Nimenomaan tällä hetkellä kalevalaisuus tuntuu trendaavan. Jo aiemmin mainitun Kamulan lisäksi lukulistallani on Emmi Itärannan Lumenlaulaja, joka kertoo Louhen tarinan. Elokuviinkin on vielä ennen Kalevalan päivää ennätettävä katsastamaan Kalevala-elokuva.

Kulttuuriperinne elää ja voi hyvin, kun uudet sukupolvet ottavat sen omikseen ja luovat siitä omia tulkintojaan. Hyvä niin!

Eino Leino: Helkavirsiä
Otava 1952 (alkup. 1903/1916)
195s.