Maija Kajanto: Talvikaupungin valot

Mikä on keski-ikäisen perheenäidin märkä päiväuni?

Ei lainkaan mitään sellaista kuin kenties kuvittelitte. Väitän, että moni unelmoi silkasta joutilaisuudesta.

Tai kuten Irina niin hyvin laulaa: 

Mä haluun olla yksin
Haluun olla hiljaa
Haluun että nukkuu kerrankin voin
Mä haluun olla yksin
Lukee vaikka kirjaa
Junamatka Turkuun ihana ois

Maija Kajannon joulukirjan Talvikaupungin valot supervoima on tapahtumattomuus. 

Toisin kuin Irina, nelikymppinen Vilma ei matkusta Turkuun vaan Helsinkiin. Vuosien saatossa väljähtynyt parisuhde on tullut sivistyneesti päätökseensä ja edessä on ensimmäinen joulu ilman lapsia. Vilma pakkaa laukkunsa ja lähtee pariksi viikoksi Helsinkiin, kun entisellä koulukaverilla on sopivasti Airbnb-kämppä tyhjillään. 

Aluksi yksinäisyys ja joutilaisuus ahdistaa Vilmaa ja hän suunnittelee jo palaavansa maitojunalla kotiin. Mutta pikkuhiljaa jouluinen Helsinki ottaa hänet valtaansa: Vilma tutustuu kaupunkiin pala kerrallaan, tapaa uusia ihmisiä, mutta oppii ennen kaikkea viihtymään myös kaikessa rauhassa itsekseen. Tavoite - olla ehkä ainoana koko maassa jouten joulunaluspäivinä ja korkeintaan katsella kahvilassa toisten panikointia - kuulostaa kerrassaan ihanalta.

Vilma on seikkaillut ensi kertaa jo viime vuoden puolella Me Naiset -lehden jatkokertomuksessa. Tuota kertomusta en ole lukenut, joten en tiedä, sijoittuuko tämä kirja aikajanalla sitä ennen vai jälkeen. Uskon kuitenkin, että potentiaalinen lukijakunta on suurin piirtein sama.

Feelgood-kirjallisuudelle on tyypillistä, että mielenrauhaa ja uutta alkua lähdetään etsimään maaseudulta tai ainakin pienemmältä paikkakunnalta. Kajanto on halunnut tehdä juuri päinvastoin ja näyttää, miten viehättävä voi olla ruuhkainen pääkaupunkikin. Kirja käy melkeinpä matkaoppaasta, siitä voi poimia hyviä vinkkejä kiinnostavista käyntiohjeista. Tai sitten kirjan kanssa voi fiilistellä Helsinkiä, kulkea katuja ja bongailla kirjan tapahtumapaikkoja. 

Ei viihdekirjallisuutta ilman romanssia, mutta tässäkin suhteessa Kajanto haluaa ravistella genrerajoja. Vilma tutustuu matkallaan pariinkin oikein mukavaan poikamieheen ja päätyy eritoten toisen kanssa varsin läheisiin suhteisiin, mutta romaanin varsinainen rakkaustarina on Vilman suhde omaan itseensä ja toisaalta Helsinkiin. Eli ei prinssiä valkoisella orhella ratsastamassa tällä kertaa!

Jostakin syystä vuoden viimeisiin viikkoihin on kasaantunut kaikenlaista naisiin ja äiteihin liittyvää lukemista. Siksipä en ole voinut olla huomioimatta yhtä yhteistä nimittäjää: oman itsen määrittelyä äitiyden ja kaikenlaisen äitipuuhastelun kautta. Olen itsekin äiti ja se on minulle tärkein ja rakkain rooli maailmassa, mutta silti en voi olla kohottelematta kulmia, kun kirjallisuudessa keski-ikäiset naiset ovat ihan hukassa itsensä kanssa. En syytä tästä kirjailijoita yleisesti tai Kajantoa erikseen, sillä ilmiö taitaa olla ihan todellinen. 

Luin taannoin (en valitettavasti muista toimittajan nimeä tai mediaa, muuten olisin linkannut tähän) erään kolumnin, jossa aikuistuvien lasten äiti purki tuntojaan lasten muutettua kodista. Toimittaja kertoi huomanneensa, ettei tiedä, millaisesta leivästä tai musiikista itse pitää, koska lapset ovat tähän asti valinneet kaupasta ostettavan leivän ja automatkalla kuunneltavan musiikin. Herra varjelkoon ketään vanhempaa unohtamasta omaa itseään näin täysin! Lapsilleen voi olla omistautunut ilman, että kadottaa kokonaan yhteyden omaan itseensä.

Tämä meni nyt jonkin verran ohi aiheen, mutta pointtini on todeta, että uskon Kajannon olevan oikeilla jäljillä Talvikaupungin valoissa: joutilaisuuskirjallisuudelle voisi olla enemmänkin kysyntää. 

Sitä taas en tiedä, miten hyvin onnistuin tämän vuoden joululahjonnassani: paketoin nimittäin 20-vuotiaan kummityttären pakettiin yhden kappaleen Talvikaupungin valoja, ennen kuin olin itse edes lukenut kirjan. Saapa nähdä, kuinka keski-ikäisen naisen hiljainen kapina kolahtaa kaksikymppiseen! Toivottavasti hän tekee muistiinpanoja tulevaisuutta silmällä pitäen.

Ps. Terkkuja Talvikaupungin valoista! Olemme täällä ottamassa uutta vuotta vastaan. Olen liikkeellä perheen kanssa, en yksin kuten Vilma, mutta minulle tämä on harvinaista herkkua - saan reissata yksikseen niin paljon, että kiva olla välillä isommalla porukalla liikenteessä. 

Maija Kajanto: Talvikaupungin valot
WSOY 2025
194s.