Jessica Aulakoski: Apilankukkasydän

Hyvää Unescon maailman runouden päivää!

Runous on yksi puhtaimmista kielellisen vapauden ilmentymistä. Se on kansojen identiteetin ainesosa ja ilmentää kulttuurin luomisenergiaa, sillä se pystyy uusiutumaan jatkuvasti.

Irina Bokova, Unescon entinen pääjohtaja

Sopivasti tärkeän päivän kunniaksi pääsen esittelemään Jessica Aulakosken esikoisrunokokoelman Apilankukkasydän.

Ehkä on epäsopivaa aloittaa kirjan käsittely kannesta, mutta kun se on niin kaunis kuin tässä runokokoelmassa ja vieläpä erittäin hyvin sisältöön ja tunnelmaan sopiva, se sallittaneen. Kansi on Iiris Kallungin käsialaa.

Ensimmäinen mielikuvani teoksesta oli, että tätä olisi ihanaa lukea jonakin raukeana kesäisenä päivänä mökillä. En kuitenkaan malttanut odottaa kesään asti, vaan luin runoja ihan vaan maaliskuisten arki-iltojen ilona. Luonto on kuitenkin teksteissä vahvasti läsnä, joten kesäiseen tunnelmaan lukeminen minut tuuditti.

Viilennyt ilta
askelista ruohikkojäljet

lehtivihreän pako
oranssin
punaisen ja keltaisen tieltä

isomummon kutomat kettukarkkilapaset
höyryävät puheet illan kajossa

täydet ja puolikkaat kellonlyömät

pilvistä valuvat elämän pisarat

Edellä oleva runo tiivistää hyvin, mistä Aulakosken runoissa on kyse. Kauniita luontokuvia, pieniä välähdyksiä elämästä. Toisaalta ylisukupolvisuutta, ajan kulumista, ihmisyyttä.

Jos jotakin huomautettavaa runoista on keksittävä, ne olivat ehkä paikoin liiankin kauniita. Tuulessa jälleen varpujen tuoksu... on hiuksenhieno raja siinä, milloin idylliset ja kauniit tuokiokuvat muuttuvat tasapaksuiksi. Kaikissa runoissa ei ollut kettukarkkilapasia tunnelman kääntävänä tekijänä. Näitä kaipasin, yllätyksiä hämmentämään, pysäyttämään luennan ja pakottamaan palaamaan pari riviä taaksepäin -  hetkinen, mistäs tässä nyt puhutaankaan?

Vahvimmillaan Aulakoski on aikaa ja ihmisyyttä kuvatessaan:

Hän on kasvanut minussa
tullut minusta kylläiseksi
enkä silti hänen mieltään tiedä

hän on kiivennyt öisin viereeni
ollut siinä kuin siiven alla
enkä minä silti hänen ajatuksiaan tiedä
hänen kipujaan kulje

hän on nauranut ensimmäisen naurunsa täällä
sanonut ensimmäisen sanan
enkä tiedä mihin eiliset juoksivat...

Näin alkava runo puhutteli kahden teini-ikäisen nuoren äitiä ja resonoi vahvasti.

Kiinnostavia ja koskettavia olivat myös vanhenemiseen liittyvät runot. Viime aikoina olen lukenut ja katsellut vanhuuden tematiikkaa käsitteleviä kirjoja ja elokuvia, ehkä siksikin katse kiinnittyi juuri tätä aihetta käsitteleviin runoihin. Tämä puhutteli ja kiinnosti erityisesti:

Elämän purkautuva kudelma
lopulta on lähdettävä samassa asussa kuin on tullut

sitä ennen elettävä niin
että kadottaisi pelon
ollakseen melkein yhtä täysi kuin oli tullessaan

ennen kuin turhuus nielaisi meidät
istahti olkapäälle ja sanoi
juokse

Kokoelmassa on paljon hyviä elementtejä. Ehkä olisin kaivannut jonkinlaista punaisen langan kirkastamista ja runojen jakamista temaattisesti. Toisaalta kompaktin kokoisessa kokoelmassa (58s.) se ehkä olisi turhaa.

Voisin siteerata Aulakoskelta jo esitettyjen lisäksi vielä monta muutakin runoa, jotka merkitsin itselleni suosikeiksi. Sen verran monta niitä kertyi, että tulen varmasti tähän kokoelmaan tarttumaan vielä uudestaankin. Ehkäpä sitten seuraavan kerran jonakin joutilaana kesäpäivänä.

Toivottavasti esikoiskokoelma saa myös jatkoa!

Jessica Aulakoski: Apilankukkasydän
Momentum Kirjat 2025
58s.