Jane Austen: Arkaileva sydän

Minulle on muodostunut jo suoranainen perinne viettää inhokkikuukauteni tammikuun aamut Jane Austenin parissa. Kiitos Teoksen julkaisemien Kersti Juvan tuoreiden käännösten, luettavaa on riittänyt jo kolmeksi talveksi. Ja koska ehdin arkiaamuisin lukemaan vain muutaman sivun, lukemista riitti tammikuun lisäksi vielä helmikuullekin.

Loppuvuodesta ilmestynyt Arkaileva sydän on uusi suomennos Austenin viimeiseksi jääneestä romaanista Persuasion, joka tähän mennessä on tunnettu Suomessa Viisastelevana sydämenä. Kuuntelin viime syksynä Helsingin kirjamessuilla Juvan haastattelua, jolloin hän kertoi kirjan uudelleennimeämisen hankaluudesta. Suomeksihan 'persuasion' tarkoittaa suostuttelua ja taivuttelua. Se on aika kaukana viisastelevasta, mutta suostuttelukin veisi suomenkielisen lukijan ajatukset vähän harhateille. Vaikka Arkaileva sydän ei suora käännös olekaan, tavoittaa se mielestäni jotakin olennaista pääparin, Anne Elliotin ja Fredrik Wentworthin, välisestä suhteesta.

Kirjan juoni lienee useimmille tuttu, mutta lyhyenä kertauksena: neiti Anne Elliot on kokenut kauniin, mutta onnettomasti päättyneen rakkaussuhteen tuolloin vielä vaatimattomassa asemassa olleen Fredrik Wentworthin kanssa. Annen perhe ja suojelija eivät hyväksyneet liittoa, ja kuuliainen Anne antoi kosijalleen rukkaset. Kahdeksan vuoden kuluttua he tapaavat uudelleen: nyt Wentworth on kohonnut kunnianarvoisaksi merikapteeniksi, mutta ei ole päässyt yli hylkäämisestä, vaan kantaa Annelle edelleen kaunaa. Toisaalta Anne, vaikka kokeekin toimineensa tuolloisissa olosuhteissa oikein, ei ole kelpuuttanut ketään muutakaan miehekseen.

Arkaileva sydän on siinä mielessä tyypillistä Austenia, että sankaritar on fiksu, hillitty, hyvällä maulla ja käytöksellä varustettu nainen, toisin kuin hänen perheenjäsenensä, jotka näyttäytyvät vaihtelevasti joko ahneina, turhamaisina, itsekkäinä, laiskoina tai ihan vaan tyhminä tuottaen, sankarittarelle sielullista kärsimystä. Tässäkin tapauksessa Anne, joka on jo "kypsässä" 27-vuoden iässä, on perheensä tukipilari ja ainoa järkevä olento, mutta vähänpä perhe osaa sille arvoa antaa. Naisen heikko asema ja säätyläissukujen kiemuraiset perimysjärjestelmät tulevat tässäkin romaanissa esille. Koska perheessä ei ole poikaa, on kotikartano menevä aikoinaan tyttöjen serkulle, herra Elliotille, jonka kanssa välit ovat viileät - tosin lämpenemään päin. 

Erojakin löytyy. Arkailevassa sydämessä on mielestäni paljon vähemmän tunteen paloa tai huumoria kuin vaikkapa Ylpeydessä ja ennakkoluulossa ja monessa muussa Austenin romaanissa. Kirjailija sairasti jo teosta tehdessään, joten ehkä sävy johtuu siitä. Tai kenties Austen halusi tarkastella tällä kertaa erilaisia ja monimutkaisempia tunteita kertaalleen jo kuolleen ja kuopatun ihmissuhteen herätessä hiljalleen henkiin. Mutta varsinkin kirjan lopussa, silloin "kun he viimeinkin saavat toisensa" on kerronnasta puhti poissa. Sen sijaan, että kirjailija päästäisi lukijan mukaan tapahtumien kliimaksiin, hän tyytyykin luettelemaan tulevat tapahtumat uutisankkurimaiseen tyyliin. Mieleen hiipii epäilys, jäikö loppu luonnosteluvaiheeseen ja viimeistelemättä? Ainakin osa Austen-tutkijoista on sitä mieltä, että mikäli kirjailija olisi saanut elää, hän olisi vielä muokannut tai pidentänyt loppua. Niin hän oli jo tehnyt kertaalleen, todettuaan, että loppu on "tame and flat".

Vaikka Arkaileva sydän ei ole yhtä vetävä kuin muut Austenin tarinat, huomasin kuitenkin viihtyväni sen parissa nyt paljon paremmin kuin parikymmentä vuotta sitten ensimmäisellä lukukerralla. Silloin muistan olleeni jopa pettynyt ja kaivanneeni paljon enemmän romantiikkaa ja toimintaa. Mielikuvaa ei elävöittänyt BBC:n menneiden vuosikymmenten minisarja, jonka katsoin. Nyt kun matkamittariin on tullut kilometrejä enemmän, olen taipuvaisempi hyväksymään sen, etteivät kaikki suuret rakkaustarinat ala ilotulituksen lailla. Saattaapa olla jopa päin vastoin.

Olen aivan varma, että olen omistanut Viisastelevasta sydämestä jonkin painoksen, mutta en sitä kirjahyllystäni löydä. Lienenkö lainannut jollekin? En joka tapauksessa päässyt vertailemaan Juvan ja vuodelta 1951 peräisin olevaa Kristiina Kivivuoren käännöstä keskenään. Mutta koska suomennoksilla on välissään yli 70 vuotta, on ajanmukaistettu kieli varmasti tehnyt tarinalle hyvää.

Vaikka teos ei Arkailevanakaan sydämenä nouse suosikiksi lempikirjailijani tuotannosta, niin onhan Austen keskinkertaisenakin ihan parasta lukemista. Innolla odotan Juvan seuraavaa suomennosta!

Jane Austen: Arkaileva sydän (Persuasion 1817)
Teos 2024
332s.
Suomennos Kersti Juva