Emily Henry: Hassu juttu

Oireellista on, että kirjoitin ensin vahingossa Hassu huttu. 

Otin somesensaatioksi tituleeratun Emily Henryn Hassun jutun mukaan lomalle, olettaen sen tarjoavan sopivan kevyttä, nopeaa viihdettä kiireettömiin päiviin. Siitä huolimatta minulla meni kirjan lukemiseen vielä toista viikkoa loman jälkeenkin, ennen kuin sain kirjan luettua. 

Kyse ei ole siitä, etteikö sisältö olisi vastannut odotuksiani

- kevyestä,

- kutkuttavasta,

- vetävästä,

- viihdyttävästä

romcom-kirjasta, vaan siitä, että romaani päinvastoin täytti kaikki odotukseni vähän turhankin kirjaimellisesti.

Henryn teksti on sujuvaa, luvut sopivan mittaisia ja jäävät kutkuttavasti sellaiseen kohtaan, että on pakko lukea vielä yksi luku, ja sitten vielä toinen, ehkä kolmaskin. Henkilöt: kirjastonhoitaja Daphne ja viinitilan ravintolassa työskentelevä Miles, heidän ystävänsä, perheenjäsenensä, sisaruksensa ja eksänsä on kuvattu eloisasti. Juonikin vetää: Kun Daphnen ja Milesin kumppanit (jotka ovat olleet parhaita kavereita lapsesta asti) löytävät toisensa, joutuu Daphne muuttamaan Milesin kämppikseksi siksi aikaa, että voi häipyä kaupungista. Kohtalotoverit alkavat lohduttaa toisiaan, ja kuinka ollakaan, pienenä valkoisena valheena alkanut leikki muuttuu totiseksi todeksi.

Kaikki tämä on totta ja oikein. Mutta kaikki, mitä kirjassa tuli tapahtumaan, oli herttaisen päivänselvää jo ensimmäiseltä sivulta asti. Tiedostan kyllä, että genren juonelliset troopit hyvin harvoin räjäyttävät tajuntaa mielikuvituksellisuudellaan, mutta jokin, edes pienenpieni hämmennystä aiheuttava nyanssi olisi kuitenkin paikallaan. Sitä Hassussa jutussa ei ole.

Vaikka kirjaa lukiessani suorastaan ahmin sitä eteenpäin luku toisensa perään, saattoi kirja toisaalta lojua päiväkausia koskemattomana ja mietin, jaksanko kahlata yli 400 sivua läpi vain päästäkseni tiettyjen juonikuvioiden kautta juuri siihen loppuun, jonka tiedän olevan varmasti tulossa. Itse asiassa koin samankaltaisen ilmiön TikTokin kanssa silloin kun sitä vielä käytin: en oikeastaan ollut sisällöstä kovinkaan kiinnostunut, ja avasin sovelluksen ehkä kerran tai kaksi kuussa. Mutta kun algoritmit nappasivat minut valtaansa, saatoin selata yhdentekevän videon toisensa perään (enkä nyt puhu Kirjatokista) ja havahtua tuntia myöhemmin ihmettelemään, mitä oikein tapahtui ja mihin aikani käytin.

Hassun jutun (ja monen kaltaisensa kirjan) viehätysvoima perustuu juuri samanlaiselle algoritmiajattelulle: kytevään liekkiin puhalletaan välillä ilmaa ja juuri kun se on leimahtamaisillaan, vedetään pellit kiinni. Näin pidetään lukija koukussa ja pidennetään kohtuudella parisataasivuinen tarina puolet pidemmäksi.

Kaiken tämän sanottuani korostan kuitenkin vielä, että Hassu juttu on erinomaisen hyvin kirjoitettu kirja. Luin sitä pääsääntöisesti mielelläni: se viihdytti, kiihdytti ja sai posket ajoittain vähän punottamaan. Tarinan ainoa ongelma on oikeastaan se, että olen lukenut sen jo 500 kertaa aiemmin eri muodoissa.

Jos itse et ole vielä tehnyt niin tai kaipaat juuri sitä tuttua ja turvallista, pikkuisen mausteista ja hyvin kirjoitettua ihmissuhderälläystä - silloin ei liene mitään syytä, miksi et pitäisi tästäkin kirjasta.

Emily Henry: Hassu juttu (Funny Story)
Karisto 2025
429s.
Käännös Paula Takio