Aino Leppänen: Odottamattomin terkuin ope

 

 "Aisku on taas täällä! Väsyneempänä ja ärtyneenpänä kuin koskaan!"

Näin lupaa kirjan esittelyteksti ja näin totisesti on. Aino Leppäsen suositun Aisku-sarjan kolmas osa on nimeltään Odottamattomin terkuin ope. Aika odottamattomia käänteitä onkin luvassa.

Olen parina aiempana vuotena suositellut Aisku-kirjoja lääkkeeksi opettajille kesälomaa odotellessa tai sille laskeutuessa. (Ensimmäinen osa täällä ja toinen täällä). Nyt kun lukemiseni lipsahti tänne heinäkuun loppupuolelle, joudun sanomaan, että älkää nyt opettajat herrajestas lukeko tätä kirjaa viimeisillä lomaviikoillanne! Ahdistus loman loppumisesta on nimittäin taattu. Odotelkaa mieluummin muutama viikko, kyllä jo syyskuussa tai viimeistään syyslomaan mennessä Aiskun vertaistuki tulee tarpeeseen.

Aiskun syyslukukausi lähtee nimittäin käyntiin tahmeasti. Tuntuu, että lomalla ei ole ehtinyt palautumaan ollenkaan ja sekä opiskelijat että heidän vanhempansa käyvät hermoille. Aisku fantasioi mitä pirullisimmista Wilman vastausviesteistä, mutta tyytyy hammasta purren muotoilemaan kohteliaat versiot, ainakin melkein aina.

Myönnän, että minulla oli kirjan alkupuolella pieniä samaistumisvaikeuksia. Aisku tosiaan oli väsynyt ja ärtynyt, ja mietin vain, että miksi ihmeessä hän ei vaihda hommia, jos kaikki kerran noin tympeää on. (Itsehän olen lennellyt työelämässä kukasta kukkaaan ja valmistumisesta eläkkeeseen asti puurrettavan kutsumusammatin käsite on minulle jokseenkin vieras.) Osansa nihkeyteeni saattoi olla silläkin, että edellisistä osista poiketen kuuntelin romaanin äänikirjana. Pidän tavattomasti sympaattisesta Heidi Kyröstä, mutta hänen yltiöhymyileväinen äänensä yhdistettynä Aiskun manailuun loi kirjaan niin passiivis-aggressiivisen ilmapiirin, että aloin jo pelätä Aiskun vielä kuristavan jonkun oppilaistaan!

Onneksi kirjan edetessä Aiskun ärtyneisyydelle ja väsymykselle alkoi löytyä syitä ja synkkään varjoon tuli myös valoisampia sävyjä. Kunnes lukukauden kääntyessä kohti kevättä edessä olivat taas uudet vastukset. En paljasta näistä sen enempää, mutta kirjan loppuosa oli yllättävä ja myös romaanin vahvin. Kevätjuhlakohtausta on kyllä mahdotonta kuunnella silmät kuivina. Aisku joutuu käymään kevään aikana itsensä kanssa eettistä keskustelua ja olen itse asiassa aika iloinen, että Aisku tämän lukuvuoden aikana löysi itsestään vähän badass-muijaa! Olen tässä analysoinut, että enemmän avointa kapinaa, niin Aiskun ei tarvitsisi kanavoida turhautumistaan salatupakointiin (kyllä, saatan toisinaan mennä aika pitkälle fiktiivisten henkilöiden elämää pohtiessani).

Leppänen kuljettaa tarinaa tuttuun tapaansa sujuvasti ja lennokkaasti. Koulumaailman arkea kuvataan realistisesti ja vaikka haasteita riittää, on Aiskulla myös monia hyviä hetkiä oppilaidensa kanssa. Perhe-elämässäkin riittää nousuja ja laskuja: kun lapset kasvavat, kasvavat huoletkin. Samaistun. Entä olisiko Aisku valmis uudelle kierrokselle, palaamaan vauva-arkeen Elmon kanssa? Tällaisia asioita jokainen nelikymppinen äiti lienee jossakin vaiheessa pohtinut.

Monenlaisia tunteita romaani siis herätti, mikä on jälleen oivallinen esimerkki siitä, että chick lit tai feelgood ei todellakaan automaattisesti tarkoita aivot narikkaan -viihdettä, vaan parhaimmillaan kirja saa läpikäymään erilaisia tunteita ja pohtimaan asioita eri kanteilta. Vaikka kerronnan sävy olisi kevyt ja koominen, on se lähinnä linssi, jonka läpi elämän suuria kysymyksiä tarkastellaan.

Samaan tapaan yritän suhtautua elämään itsekin, mieluummin aina posin kautta. Toivottavasti myös Aisku jaksaa kaivella myönteisiä asioita arkeen, kirjan lopusta ainakin jäi toiveikas fiilis.

Aino Leppänen: Odottamattomin terkuin ope
Myllylahti 2024
9h 28min
Lukija Heidi Kyrö