Antti Hurskainen: En kieltäytynyt aseista

Tämän postauksen olemassaolosta on kiittäminen Auli Viitalaa, Ylen kolumnistia ja kirjailijaa, jonka mainio, terävä kynä haastaa minut kerta toisensa jälkeen ajattelemaan asioita erilaisista perspektiiveistä. Olen kirjoittanut hänen mainiosta esseeteoksestaan Elämäni kansalaisena täällä. 

Tuo teos ei kuitenkaan ole syy siihen, että tartuin ensimmäisellä kesälomaviikollani Antti Hurskaisen esseekokoelmaan En kieltäytynyt aseista. Siihen sysäsi Viitalan viimeviikkoinen Ylen kolumni Syrjäytyneen näkökulmasta loma on kummastus. Tekstissä Viitala käsittelee ansiokkaasti koko kesälomakonseptin keskiluokkaista etuoikeutta, mutta erityisesti minua säväytti hänen kummastuksensa, miksi ihmiset haluavat lukea lomallaan kevyttä kirjallisuutta. Eikö juuri lomalla, levänneenä ja ylimääräistä vapaa-aikaa omaavana, kannattaisi vähän rasittaa aivojaan?

Huomautus on osuva. Katselin hieman posket punastellen mökkikassiini jo valmiiksi kasaamani kirjapinoa: cosy crimea, viihdettä, feelgoodia. Kaikkia näitä genrejä rakastan, mutta voisihan sitä tosiaan hieman ajatteluaan haastaakin. 

Onneksi Antti Hurskaisen esseeteos suorastaan käveli kirjastossa vastaan kolmanneksi viimeisenä työpäivänä ennen lomaa. Olin unohtanut työavaimet kotiin ja koska nautin tietotyötä tekevän ihmisen vapaudesta, eikä minulla ollut mitään pakollista syytä näyttää naamaani heinäkuista tyhjyyttä kumisevalla kampuksella, päädyin kaupunginkirjastoon töitä tekemään. Ja siellä Hurskaisen viattomat nuoren miehen kasvot minua vetoavasti odottivat, sivupöydälle kuin tarjottimelle aseteltuna. Kirja on ollut kevätkauden kirjatärppilistallani, joten tartuin tilaisuuteen innolla.

Onpas rönsyilevä postauksen aloitus, mutta lohduttaudun sillä, että niin rönsyilee Hurskainenkin. Siis rönsyilee näennäisesti, todellisuudessa kieli on niin tarkkaa ja mietittyä, että veikkaan sitä hiotun ja viilatun paljon. Enkä siitä tiivistäisikään mitään pois.

En ole lukenut Hurskaiselta aiemmin mitään, en edes viime vuoden Finlandia-ehdokas Suntiota, vaikka Antti Arnkil kehotti minua jo ennen kirjan ilmestymistä lukemaan juuri tämän kirjan. Yritinkin, mutta tuolloin en ollut sopivassa mielentilassa. Viime kesänä en kaivannut kirjallisuudelta aivojen rasitusta ja härnäämistä, olinhan aloittanut juuri uudessa työpaikassa ja viimeistelin samaan aikaan opintojani.

Vaikka tuotantoonsa en ole tutustunutkaan, Hurskaisessa on kuitenkin tuttuuden tunnetta. Olemme suurin piirtein samaa ikäluokkaa, hän muutaman vuoden minua nuorempi, ja olemme eläneet lapsuutemme ja nuoruutemme Ylä-Savossa: hän Lapinlahdella, minä Pielavedellä. Olemme molemmat suunnanneet Savosta Jyväskylään kaupunkiin, josta Kalevauva laulaa: sinne savolaistytöt menevän opiskelemaan huuhaa-humanismia. Tämä pätee myös humanismiin päin kallellaan oleviin savolaispoikiin. Kun Hurskainen suoritti siviilipalvelustaan Alvar Aalto -museon arkistossa, minä opiskelin historian ja yhteiskuntaopin opettajaksi viereisellä Seminaarinmäellä. Hän otti tiedon Anna Politskojan murhasta vastaan tasoitellessaan hilpeää krapulaa, minä muistan ikuisesti sen hetken kun auskultointiani ohjannut opettaja itki opettajainhuoneessa uutisen kuultuaan. 

Juuri siviilipalvelusajastaan Hurskainen kirjoittaa kokoelman nimikkoesseessä En kieltäytynyt aseista. Hän ruotii syitään siviilipalvelukseen hakeutumiseen sekä kokemuksia palveluksen ajalta. Tarkkasilmäisesti hän toteaa, että syy sivariuteen oli ennemminkin haluttomuus osallistua asepalvelukseen kuin aatteellinen, vaikka aatteesta Lapinjärven koulutuskeskuksen tupakkiringissä kovasti puhuttiinkin. Sivarit ihmettelivät, miksi joku on niin sotahullu/tyhmä, että lähtee armeijaan sotaa leikkimään, kun asian voi hoitaa muutenkin. 

Hurskaisen maailmankuva järkähtää Venäjän hyökätessä perusteettomasti Ukrainaan kevätalvella 2022. Kuten hän huomauttaa, nykypolven asevelvolliset eivät tunne oman sukupolvemme luksusta, varauksetonta uskoa ikuiseen rauhaan. Armeijassa asepalveluksen valinneita tuskin tarvitsee kovin paljon motivoida "leikkimään sotaa"; joka puolelta tulviva uutiskuvasto ja apokalyptiset iltapäivälehtiotsikot hoitavat sen Puolustusvoimien puolesta. Päätös olla tarttumatta aseisiin ja valita siviilipalvelus tehdään tänä päivänä paljon painavammin perustein kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

Kaiken kaikkiaan kokoelmassa on 11 esseetä, suurin osa tuoreita, osa ennemmin julkaistuja. Aiheet vaihtelevat maalaisuudesta Ozzy Osbourneen, uskonnosta kirjallisuuden ja lukemisen nykytilaan. Mikä jää käsittelemättä, ovat rakkauden, romantiikan ja perheellistymisen kaltaiset aiheet, vaikka niistäkin Hurskaisella lienee kokemusta. Rajaus sopii hänen eetokseensa kärsivästä, synkästä taiteilijasta: 

Kirjailijana epäonnistumisen jälkeen siirryn epäonnistumaan isänä ja puolisona.

Vaikka Hurskainen harjoittaa kirjailijana epäonnistumista Kruununhaassa sijaitsevalla työhuoneellaan, on identiteetti vahvasti pikkukylän pojan. Hurskainen kuvailee olevansa junantuoma, joka spekuloi, saako kuka hyvänsä istua Ritaritalon puistikon penkille tai jonka mielestä Cafe Strindberg on niin hienosteleva ja kallis paikka että tuntui enemmän 'paheiden pesältä' kuin kapakat. Jälkimmäinen lainaus tosin ei ole Hurskaiselta vaan Tommi Liimatalta. Hänen tuotannolleen, niin kirjailijana kuin Absoluuttisen nollapisteen muusikkona, on omistettu oma essee. Absoluuttisen nollapisteen musiikki ja lyriikat ovat olleet Hurskaiselle käänteentekeviä nuoruudessa. Vaikka en itse ole yhtyeen tuotantoon kovinkaan perehtynyt, kosketti juuri tämä Liimatta-teoria minua teksteistä kaikista eniten. Tuttu sisäinen Ylä-Savo puskee jokaisesta rivistä ja rivien välistä esiin.

Kokoelmassa käsitellään musiikin, kirjallisuuden, maalaisuuden ja maanpuolustustahdon lisäksi myös paljon uskontoa ja uskonnollisuutta. Aihe lienee ja onkin Hurskaiselle luontainen ja ominainen, mutta myös varsin ajankohtainen. Elämmehän aikaa, jolloin evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä laskee kovaa vauhtia, mutta toisaalta nuoret miehet ovat aiempaa uskonnollisempia ja konservatiivisempia. Henkisyys, ei perinteinen hengellinen uskonnollisuus, taas vetoaa naisiin. Tällaisessa mielenkiintoisessa henkisessä murrosajassa pidän uskonnollisuutta monipuolisesti käsitteleviä ja pohdiskelevia kirjoituksia erittäin tervetulleina ja ajatuksia herättävinä.

Vaikka Hurskaisen tekstien yleisilme on synkkä, osaa hän olla myös hauska. Sana on sattuva ja veitsenterävä, mutta kirjailija tuikkaisee sinne tänne niin lakonisesti ja mukanöyrästi, että tuskin moni näistä ehtii tai ymmärtää edes suuttua. Esimerkiksi seuraava, Absoluuttista nollapistettä, CMXää ja YUPia käsittelevää ote hymyilytti tarkkuudessaan:

2000-luvun alussa Yrjänä ja Martikainen olivat jo festivaalien päätähtiä. Liimatta, kovempi aine, ei saavuttaisi heidän suoritustasoaan. Varhaisia kaahauksia suoraviivaisemmat ja sopivan raskaat levyt Vainajala (CMX, 1998) ja Normaalien maihinnousu (YUP, 1999) olivat nousseet listakärkeen. Pian vielä suuremmat massat alkoivat kuunnella CMX:n selkokieliversio Kotiteollisuutta kaljapakkaukset päässään. Yrjänä antoi itsensä kohota suomihevin Väinämöiseksi samalla kun Martikainen vetäytyi hautomaan puuduttavan humanismin lävistämiä soololevyjään. 

Tämänkaltaisille kuvauksille hymähtelin ja hihittelin useaan otteeseen, vaikka oletan, että Hurskaisesta ajatus jostakusta hihittelemässä hänen teksteilleen on puistattava. 

Luulenpa, että kirjastolainan palautettuani, hankin kokoelman omaankin kirjahyllyyn, sillä mietittävää ja pohdittavaa teksteissä riittää hyvinkin useammalle lukukerralle. Varsinkin kun monet käsitellyistä teemoista ovat varsin ajattomia. Kaiken kaikkiaan En kieltäytynyt aseista muistutti jälleen kerran, että rakastan hyvin kirjoitettuja esseitä, mutta luen niitä aivan liian harvoin.

Siispä kiitos Auli Viitala, kiitos Antti Hurskainen! Olipa hyvä, että päätin rasittaa vähän aivojani.