Jenna Kostet: Punainen noita

Tästä näyttäisi sukeutuvan erinomaisten historiallisten romaanien kevät. 

Ei siitä ole montaa viikkoa, kun huokailin ihastuksesta Kaisa Viitalan Klaanien vieraana -romaanin jälkeen. Nyt voin jatkaa ihastelua Jenna Kostetin Punaisen noidan kanssa, ja monta kiinnostavaa historiallista uutuutta odottelee vielä kirjapinossakin.

Luin Kostetin Kuuden Katariinan jäljillä -teoksen tarkalleen vuosi sitten ja koska äänestin sitä taannoisessa Blogistanian kirjapalkintoäänestyksessä (jonka palkintojenjako muuten järjestetään 9.4. Tekstintalolla) viime vuoden parhaaksi tietokirjaksi, ymmärrätte, että pidin lukemastani erittäin paljon.

Ja yhtä paljon pidin myös tästä uunituoreesta romaanista. Punaisen noidan päähenkilö Valpuri Kinni (tunnetaan myös nimellä Kyni) on todellisuudessa elänyt 1600-luvulla. Häntä on myös syytetty useaan otteeseen noituudesta. Tunnetaanpa hänet henkilönä, joka tiettävästi ainoana Suomessa on alistettu vesikokeeseen. Asiakirjamerkintöjen ja aiempien tutkimusten avulla Kostet on lähtenyt kertomaan Valpurin tarinaa: tämä on yksi versio siitä, kuinka asiat ovat saattaneet mennä.

Tapahtumat käynnistyvät Tukholmasta, jonne Valpuri on saapunut äitinsä Marian, joka on niin ikään yleisesti parantajana/noitana tunnettu, ja veljensä Tuomaksen kanssa Kuurinmaalta. Marian isä ja Valpurin isoisä on siellä mestattu noitana. Nyt pieni perhe on matkalla kohti isoisän kotiseutuja Suomessa, sillä siellä pitäisi olla suvun talo, johon Tuomaksella on perintöoikeus. Tuomas on hurskas ja asemastaan tärkeä mies, eikä ymmärrä äitinsä ja siskonsa viehtymistä yrtteihin, loitsuihin ja taikakeinoihin. Vaikka äiti ja tytär kantavat samaa parantajan perimää veressään, on heidänkin välinen suhteensa vaikea. Maria on elänyt raskaan elämän, ja hän on ankara, ajoittain vaarallinenkin suuttuessaan. Toisaalta juuri Maria on ainoa ihminen, joka täysin ymmärtää tytärtään ja opastaa häntä alkuun parantajan uralla. 

Näin eritoten silloin, kun perhe lopulta saapuu Suomeen. Ensiksi Turkuun, jossa saarnaa Suomea pakanuudesta ja noituudesta intomielellä puhdistava, raivoisa piispa Isak Rothovius. Vielä suuremmaksi kasvaa vierauden tunne Kinnien saapuessa pieneen ja takapajuiseen Liitsolan kylään. Viisaita ja taitavia naisia katsotaan kieroon, erityisesti virkavallan toimesta. Kansa sen sijaan kääntyy parantajien puoleen vaivoissaan ja murheissaan, keneltä muultakaan he apua voisivat saada. Mutta auta armias, jos parantaja ei pysty auttamaan, jos johonkin taloon osuu odottamaton murhe, silloin syyttävät sormet kohdistuvat kohti noitanaisia. "Noitanaisen älä anna elää", se lause seuraa niin Mariaa kuin Valpuriakin koko heidän elämänsä ajan.

Punainen noita sijoittuu ankarien noitavainojen aikaan. Kirjassa kuvataan oivallisesti, miten nykypäivän mittapuulla viattomat ja vaarattomat opit muuttuvat oppimattoman kansan, ja oppineenkin, silmissä paholaisen tuhotöiksi. Kun ajatus noituudesta on kerran päässyt pujahtamaan ihmisten päähän, se vaivaa heitä kuin hulluus. Tunnemme ilmiön nykyajastakin. Kun mieli on jo valmiiksi kehitellyt jonkin syyn omalle epäonnelle ja vastoinkäymisille: olipa se sitten vaikka maahanmuutto tai rokotteet, on hyvin helppo kuvitella näkevänsä todisteita teorialleen siellä sun täällä.

Inhimillisesti tarkasteltuna kyse on hirvittävästä tragediasta. Valpurin ja hänen äitinsä kuvataan poikkeuksellisen voimakastahtoisina, viisaina ja voimakkaina naisina, jotka kokevat parantajuuden kohtalokseen. He aavistavat, mihin se lopulta johtaa, mutta silti he astelevat omaa polkuaan. Sen sijaan Valpurin Tuomas-veli on inhottavuudessaan kertakaikkisen kamala hahmo. Hänen valmiutensa uskoa äidistään ja siskostaan kaikkein pahinta satuttaa lukijaakin syvästi.

Yksi keskeinen teema kirjassa on naiseus ja se kapea osa, joka naiselle oli tuohon aikaan varattu. Tosin, kuten kirjastakin käy ilmi, myös miehiä syytettiin ja tuomittiin noituudesta. Yksinomaan sukupuolikysymyksestä ei siis ole kysymys. Ennemminkin siitä, miten valloittajan asialla oleva virkakunta halusi alistaa kansan tahtoonsa. Mikä tahansa itsenäinen ajattelu, jota perinteisiin kansanuskomuksiin ja luonnon parannuskeinoihin luottaminen mitä suuremmassa määrin oli, oli vaarallista ja uhka herravallalle. Kristinusko ja toinen toistaan makaaberimmat kertomukset paholaisen mitä mielikuvituksellisimmista tavoista vietellä ihminen paheen poluille tarjosivat kansan kaitsemiseen oivallisen keinon. Ja kas, pian kansa kaitsoi itse itseään, tai toinen toistaan.

Vaikka aihe on vakava, ja Valpurin elämäntie raskas, on kirjassa kuitenkin paljon kauneuttakin. Tapa, jolla Valpurin ikääntymistä ja heikkenemistä kuvataan, lohtua, mitä hän saa luonnosta ja eläimistä ja kuinka hän ikään kuin muuttuu niiden kanssa yhdeksi, on kertakaikkisen hieno. Ennen kaikkea Kostet kuvaa kiehtovasti erilaisten kasvien ja yrttien vaikutuksia ja parantavia ominaisuuksia. Huomaan haaveilevani siitä, että olisin ihminen, joka alkukesästä keräilee yrtit talteen, kuivaa ja keittelee niistä parantavat juomat, salvat ja tinktuurat. 

Ajatus on tosielämässä aika kaukainen, mutta enköhän tänä keväänä lumien sulettua katsele maasta nousevia kasveja vähän Valpurin silminkin.

Toisissa blogeissa: 

Punainen noita sai myös Kirjakaapin kummituksen pohtimaan, mitä mahtavat olla nykyajan noitavainot.

Kirjasähkökäyrä on valinnut oivallisia, rajujakin sitaatteja kirjasta postaukseensa.

Myös Annelin lukuvinkeissä pidettiin kasvien käytön kuvausta kiinnostavana.

Tuijatan mielestä sopivasti etäännyttävä hän-kerronta sopii tarinaan hyvin.

Jenna Kostet: Punainen noita
Aula&Co 2024
328s.