Suomifilmin salaiset kansiot - Kadonnutta naisroolia etsimässä

Kaikkien rakastamat komediahahmot Pirkko ja Pätkä. Kuva Esko Paavola, Kansallisteatteri.

Kukapa meistä, ainakaan vielä omani ja sitä vanhempien sukupolvien suomalaisista, ei olisi altistunut mustavalkoisten filmien kuvastolle, jossa Tauno Palon kaltaisten miessankarien tummakulmaiset, vaaran tuntua uhkuvat hahmot taipuvat Ansa Ikosen tapaisten hentoisten, pelonsekaisesta kiihkosta väräjävien naisten ylle?

Kun tällaisia otteita vanhoista suomi-filmeistä projisoidaan toinen toisensa perään valkokankaalle, herää kieltämättä epämukava tunne. Onkos kaiken maailman agronomien ja pehtoorien harrastama neitosten jahtaaminen viljapellolla ja kaiketi intohimoa kuvastavien, mutta ennemminkin väkivallalta näyttävien, suudelmien jakaminen niin romanttista kuin kuvitella voisi? Kuinka paljon meidän on kiittäminen populaarikulttuuria siitä, että kun keskustelemme 2020-luvulla suostumuksellisuudesta absurdein sanakääntein, elokuvissa kautta vuosikymmenten naisten huulet ovat kyllä sanoneet ei, mutta silmät kyllä?

Muun muassa näitä mietin tällä viikolla Ria Katajan ohjaamaa ja Pinja Hahtolan ja Mari Lehtosen esittämää Suomifilmin salaisia kansioita katsoessani. Kansallisteatterin esitys oli vierailulla Kuopion kaupunginteatterissa, mistä olen riemuissani, sillä taannoin pyrin sitä Helsingin reissulla katsomaan, mutta esitykset eivät natsanneet oman kalenterini kanssa.

Hahtola ja Lehtonen marssittavat näyttämölle hersyvän hahmokavalkadin: suomalaisen elokuvan Grand old man Toivo Särkkä molempien esittämänä vetelee taustanaruista, kun elokuvan kultakaudella luodaan viihdettä ja samalla kerrotaan, kuinka suomalaisten (naisten) tulee elää. 

Naisille varatut roolivaihtoehdot ovat tässä: äiti, vaimo tai vamppi. Viimeisimmän alalajina Teuvo Tulion ihastuttavista kuppaelokuvista tuttu melodramaattinen langennut, miehen turmioon ajava moderni Eeva, erotukseksi komediallisesta, mukavan hassahtavasta ja moraalisesti leväperäisestä vamppi-hahmosta. Siinäpä ne vaihtoehdot suurin piirtein ovatkin. Unohtaa ei toki sovi, että naisnäyttelijöille maksettiin näistä näyttelijätöistä vain murto-osa miesnäyttelijöiden palkasta.

Onneksi nykyisin kaikki on paremmin, eikö niin? Paitsi, että vielä 2000-luvun alussa elokuvien tuottajat, ohjaajat, käsikirjoittajat ja keskeisten roolien esittäjät olivat pääsääntöisesti miehiä. Vasta 2020-luvulle tultaessa kenttä on monipuolistunut ja #metoon myötä naisrepresentaatiosta sekä naisnäyttelijöiden kokemuksista on alettu käymään todellista keskustelua.

Minen lähe mihinkään. Minä seison imettämässä.
Jouvan tässä minäkin seisommaan. 
Kuva: Esko Paavola, Kansallisteatteri

Joillakuilla lienee woke-hälytyskello pärähtänyt soimaan jo monta riviä sitten. Mitä himputtia suvakkifeministit taas valittavat? Eikö metoo ole jo kerta kaikkiaan mennyt liian pitkälle?

Hahtola, Lehtonen ja Kataja eivät tästä välitä: toisessa näytöksessä he käyvät kiinni suoraan suomalaisen miehisyyden pyhimpään: Tuntemattomaan sotilaaseen ja Uuno Turhapuroon. Kuinka hauskaa olisikaan, jos Turhapuro olisi miestään passuuttava (ja ajoittain pieksevä), hygieniansa unohtava vetelehtijä-nainen? Epäilemättä miehet lankeaisivat hänen charminsa pauloihin yhtä kovalla prosentilla kuin Uunolla.

Ja entä jos Tuntematon kertoisikin synnyttäjistä? Miehille kyllä leffassa jäisi ikävästi vain kaihoisasti Kannaksella vaimoja kotiin odottavia statistirooleja. Mutta hei, eihän me historiaa voida ruveta vääristelemään vain siksi, että miehet saisi rooleja, vai mitä?

Miksi tämä on tärkeää? Siksi, että: Elokuva on kaikista voimakkain media ja globaali taidemuoto, ja sen vaikutukset voivat olla valtavia (käsiohjelmasta löytyvät Elli Toivoniemen sitaatti, YLE 1.10.2019).

Esitys on älykäs ja ratkihauska. Se osoittaa selkeästi, mutta ei selitä puhki. Katsoja saa nauttia omasta oivaltamisen ilosta. Sekä livenä lavalla että videopastissien avulla päälaelleen käännetyt sukupuoliroolit alleviivaavat sanomaa vastaansanomattomasti. Lisäksi, roolit ovat myös aidosti hauskoja ja hyvin tehtyjä. Näyttelijät sujahtavat Ansa Ikosen, Rauha Rentolan, Siiri Angerkosken ja Elsa Turakaisen kaltaisiin ikonisiin hahmoihin salamannopeasti. Pienen hengähdyshetken näyttelijöille tuovat videolta nähtävät videopätkät, joissa esiintyy myös ohjaaja Kataja, mutta muuten esitys on lavalla alusta loppuun täyttä tykitystä. Katsomossa vähän hengästyttää.

Pidin, nautin, ajattelin. Hienoa!

Suomifilmin salaiset kansiot
Käsikirjoitus ja roolit: Pinja Hahtola, Mari Lehtonen
Ohjaus ja roolit: Ria Kataja
Video- ja äänisuunnittelu: Esko Paavola
Valosuunnittelu: Janne Teivainen
Pukusuunnittelu: Elina Vättö
Koreografinen apu: Panu Varstala
Lue lisää esityksestä