Dess Terentjeva: Zeno

Onko pakko olla aktivisti, jos kuuluu vähemmistöön? Entä jos haluaisi olla ihan tavallinen, tulla hyväksytyksi omana itsenään ilman sen kummempaa lippujen heiluttamista?

Siinä kysymys, jota valtaväestöön kuuluvan ei tarvitse välttämättä koskaan miettiä. Mutta on lukuisia ihmisiä, joiden olemassaolo on jo itsessään aktivismia. On epäreilua, ettei voi valita.

Tästä kertoo Dess Terentjevan tuore säeromaani Zeno. Zeno on eteläkarjalaisen Joutsenon kutsumanimi, ja tällä paikkakunnalla myös kirjailija itse on elänyt nuoruutensa. On siis syytä uskoa, että hän tietää mistä kirjoittaa. Joutsenoon viittaavat, näin tulkitsen, myös kirjaa rytmittävät joutsenaiheiset sitaatit ja lauseet.

Kirjan päähenkilö Nella 8-luokkalainen, hänellä on kavereita, ihana poikaystävä ja kaikista mieluiten hän eläisi loppuelämänsä rauhallisella kotipaikkakunnalla luonnon lähellä. Toisenlainen tilanne on hänen isosiskollaan Miisalla, joka on lukiolainen ja hänellä on tyttöystävä, eli joutsenolaisten nuorten keskuudessa hän on lespo. Miisa kulkee kylänraittia pride-lippu liehuen, kiusaamisesta ja naureskelusta välittämättä, eikä malta odottaa, että voi kopistella pikkupaikan tomut jaloistaan. Ja tämäkös Nellaa nolottaa.

Miisa ja Nella eivät siis äkkiseltään voisi olla erilaisempia, mutta on heillä paljon yhteistäkin: rikkinäinen, hiljainen perhe, äidinikävä - sekä biseksuaalisuus. Kun Nellan salaisuus paljastuu, joutuu hän pakon edessä pohtimaan, voiko hän elää kuten ennenkin, kantaa ottamatta, vai täytyykö käydä siskon lailla taisteluun.

Maailman paras paikka
on muuttunut pahaksi
ihan hetkessä vain
ja aivan turhaan
Nella ei tehnyt mitään,
hän ei provosoinut, 
hän ei ole Miisa, hän haluaa vain
ettei mikään olisi liian erikoista
Että hänellä olisi aina samanlaiset housut kuin muilla
Että hän pääsisi pois koulusta, että hänellä olisi oma
omakotitalo syrjässä

Jos ajattelen omaa nuoruuttani pienellä paikkakunnalla 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, voisi Zeno aivan hyvin kertoa siitä ajasta. Ei meillä silloin ollut tietoa, ei oikein edes oikeita sanoja, joiden varassa käydä keskustelua tai nähdä eri.laisuutta. Lukiessa mietin, että onko oikeasti edelleen näin? Huomaan eläväni melkoisessa kuplassa: omat lähipiirin nuoret ovat kovin tiedostavia ja moninaisuuteen kasvaneita, mutta eihän näin kaikkialla ole.

Silti mietin, että todellako, edelleenkinkö?

Tapansa mukaan Terentjeva mahduttaa kompaktiin sivu- ja säemäärään paljon tunnetta ja tietoa. Kirja tuntuu keveää ulkomuotoaan huomattavasti raskaammalta, siis positiivisessa mielessä.

Olen jo itse kasiluokkalaisen vanhempi (missä vaiheessa tämä on tapahtunut??). Iän ja vanhemmuuden myötä nuortenkirjoja lukiessa sydäntä riipivät erityisen paljon tarinat, joissa aikuisia ei ole, tai heistä ei ainakaan ole nuorelle tueksi. Nuoren kasvaessa on toki aikuisen tehtäväkin astua askel taaksepäin, antaa nuorelle tilaa kasvaa ja lentää. Silti toivoisin niin kovasti, että jokaisella nuorella olisi edes yksi aikuinen, jonka puoleen tietää voivansa kääntyä, jos omat siivet eivät vielä kannakaan.

Monessa suhteessa Zeno on sukua aiemmin kevättalvella lukemalleni Aino Leppäsen säeromaanille Luk(i)ossa. Molemmat ovat säeromaaneja ja kertovat pienestä paikkakunnasta, nuoruudesta, kodin hiljaisuudesta, irrallisuuden ja joukkoonkuulumattomuuden tunteesta, kiusaamisestakin. Näistä kahdesta Zeno on kuitenkin hivenen surumielisempi teos.

Toivon, että se löytää tiensä mahdollisimman monen sellaisen lukijan käsiin, joka tarvitsee lohtua, uskoa tulevaan ja ystävän, joka on aina puolella, tapahtui mitä tahansa.

Dess Terentjeva: Zeno
WSOY 2024
160s.