Arttu Tuominen: Vapahtaja

Tahtoisin reklamoida: Arttu Tuomisen Delta-sarjan uusin dekkari Vapahtaja oli aivan liian lyhyt. Kirjamakuni tuntevat tietävät toki, että olen pikimminkin tiiviin kuin rönsyilevän kerronnan ystävä, mutta Vapahtajan parissa olisin viihtynyt vaikka kuinka pitkään.

Pikaisen tarkistuksen perusteella Vapahtaja on pituudeltaan samaa luokkaa kuin edeltäjänsä, mutta jotenkin tarina upposi tällä kertaa minuun erityisen tehokkaasti ja kirja oli varsinainen lukusukkula (muistaakseni nyk. kustannustoimittaja, ent. kirjabloggaaja Hanna Pudaksen lanseeraama termi)!

Porin yössä liikkuu Vapahtajana tunnettu hahmo. Asunnottoman, päihderiippuvuksien murjoman kansanosan keskellä kuiskitaan, että Vapahtajan avulla voi onnistua mahdottomassa: päästä kuiville. Sitten alkaa tapahtua karmeita: joku polttaa kodittomia elävältä. Vai polttaako sittenkään? Valvontakameroiden tallenteiden perusteella uhrit näyttävät valelevan itse itsensä bensiinillä.

Onko syypää tuo mystinen Vapahtaja, vai entistä röyhkeämmäksi käyvät nuorten katujengit? Tapansa mukaan Tuominen on ajankohtaisissa aiheissa kiinni, sillä nuorten jengiytyminen ja lisääntyvä väkivallan uhka on kodittomien hauraan aseman lisäksi kirjassa toinen keskeinen teemakokonaisuus. Jotakin ajankohtaista lie myös arvojen koventumisesta syrjäytyneitä kohtaan. Mieleeni tuli yli kymmenen vuoden takainen Herman Kochin Illallinen. Tuolloin kodittomiin kohdistuvat, systemaattsen väkivallan teot tuntuivat mielestäni vähän yliampuvilta. Eipä tunnu enää.

Olen vuosien varrella kehunut Tuomisen tapaa kirjoittaa monin sanoin, mutta en ole koskaan tainnut huomioida tekstin hauskuutta. Onkohan hän aina ollut piilohauska, ja en ole sitä vain tyhmyyksissäni tajunnut, vai onko tämä ihan uusi piirre? Ennen kuin jatkan pohdintaa, teen tämän selväksi: kirja on sekä aihepiiriltään että käsittelytavaltaan haudanvakava. Mitään kainalopieruhuumoria ei siis kirjasta onneksi löydy. Mutta harvakseltaan rivien välistä pirskahtelee myös ilo, erityisesti Paloviidan hahmossa. Kun tämä päättää kiukkupäissään kirjoittaa kunnollisen dekkarin, hörähtelin suorastaan ääneen. Mitä itseironiaa dekkarikirjailijalta! Sitä en sen sijaan edelleenkään ymmärrä, miksi Paloviidan ylipaino mainitaan niin moneen otteeseen. Sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä juonen kannalta, eikä muiden henkilöiden vartalon mittasuhteista tehdä moista numeroa, niin kuin ei mielestäni pidäkään tehdä.

Viime syksynä Hävitys-dekkarista kirjoittaessani kerroin, että kirjaa kuunnellessa tuli olo kuin kirjailija juttelisi kanssani kirjan sivuilla. Samanlaisia tuntemuksia koin tälläkin kertaa. En oikeastaan osaa kunnolla analysoida, mistä tunne johtuu, mutta epäilen, että Tuominen on, joko tarkoituksella tai intuitiivisesti, taitava kirjoittamaan myös metatasolla: aavistaen ja ymmärtäen, mitä lukijan mielessä mahtaa tietyllä hetkellä liikkua tai mitkä ajankohtaiset asiat ja mielleyhtymät lukija kenties yhdistää tapahtumiin. 

Se, jos mikä, on harvinainen taito!

Arttu Tuominen: Vapahtaja
WSOY 2023
Äänikirjan kesto 10h 12min
Lukija Ville Tiihonen