Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia

Sirpa Kähkösen uutuusteos on poikkeuksellista, harvinaislaatuista kirjallisuutta. 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia on avainromaani, tosin en ole varma, voidaanko puhua romaanista, autofiktiosta vai elämäkerrasta. Ainakin kustantaja luokittelee kirjan kuuluvaksi kotimaiseen kaunokirjallisuuteen.

Ja kaunokirjallisuuttahan tämä tyylillisesti onkin; Kähkönen kirjoittaa vimmaisesti ja silti kauniimmin kuin ehkä koskaan aikaisemmin. 36 uurnaa on avain myös koko hänen tuotantoonsa. Ei ole ollut missään vaiheessa salaisuuus, että kirjailija on ammentanut Kuopio-sarjaansa vaikutteita sukunsa historiasta. Myös tietokirja Vihan ja rakkauden liekit käsittelee hänen isoisänsä ja tämän kohtalotovereiden kokemuksia 1930-luvulla. Siitä huolimatta viimeistään tätä uutuuskirjaa lukiessa ymmärtää, kuinka paljon Kähkönen onkaan kirjoihinsa ammentanut perhetaustastaan. Kauhistuttavaa on se, miten vuosikymmenten takaiset traumat periytyvät sukupolvelta toiselle.

Laps on kotonaan ymmärrettävä. Tämä elämänohje toistuu teoksessa usein. Valitettavasti tässä suvussa vanhemmilla ei ole ollut välineitä tai voimia ymmärtää lapsiaan. On toisenlaisiakin elämänohjeita; Perkele, periks ei anneta, Uhallakin, uhallakin, uhallakin! tai ei kaikista pienistä tarvihe ruveta itkemään. Tämähän ei ole poikkeuksellista. Murheellisten laulujen maassa monet perheet ovat kantaneet sukupolvien takaisia traumoja, hukuttaneet murheita päihteisiin, kärsineet erilaisista mielenterveyden ongelmista ja siirtäneet siinä sivussa taakan lapsilleen kannettavaksi.

Kirjan alku on niin henkilökohtainen kuin olla voi. Kirjailija puhuttelee äitiään, jonka kuolemasta on kulunut vuosi. On tilinteon ja hyvästien aika. Äidin ja tyttären suhde on ollut vaikea, se on selvää jo alusta asti, mutta kuinka monin tavoin äiti on lastaan laiminlyönyt, se selviää vasta vähitellen. Vaikka aihe on vaikea, kirjoittaa Kähkönen äidistä hyvin kauniista. Katkeruutta ei ole - tai, no ehkä vähän, mutta jäistä lanttua ei heitetä kohti - mainio mieli-, ja kielikuva muuten.

Henkilökohtaisuudestaan huolimatta tarina laajenee kokoaan suuremmaksi kuvaukseksi 1900-luvusta. Pakottamista koko 1900-luku. On myös ajankuvaa: dongareita ja myssymissejä, sekä tietysti Kuopiota: koulutietä ja alkukoti Puijonkadun päässä, Kuopiolahden rannalla. Samalla kirja kertoo sukupolvista, perheistä, suvuista. Ja toiveikaskin se on. Kähkönen muistelee lämmöllä isovanhempiaan. On suorastaan suloista, miten lastenlasten kanssa voi saada uuden tilaisuuden. Sen rakkauden, mitä vanhempi ei ole osannut antaa lapselleen, on voinut antaa lapsenlapselle. Niitä kallisarvoisia hetkiä kirjailija kuvaa lapsen silmin, eikä paljon sitä kauniimpaa ja turvallisempaa mielikuvaa voi ollakaan.

Aloittaessani kirjan lukemisen pari viikkoa sitten, se imaisi mukaansa heti. Luulinkin, että lukisin kirjan kannesta kanteen parissa illassa. Mutta toisin kävi. Osansa on aihepiirillä, joka vaati välillä sulattelua. Ennen kaikkea Kähkösen kieli on niin kaunista, että olisi tuntunut suorastaan rikolliselta hotkia sitä puolihuolimattomasti. Siispä luin hitaasti, makustellen ja mietiskellen.

Kuten alussa sanoin, harvinaislaatuista ja poikkeuksellista kirjallisuutta. Vielä lisään, suurenmoista!

Lue myös:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia
Siltala 2023
267s.