Varpu Tavi: Viisaus on vanhoissa naisissa
Kuuntelin viime viikolla äänikirjana Varpu Tavin Viisaus on vanhoissa naisissa -teoksen. Tavi on haastatellut kirjaansa tunnettuja "vanhoja naisia" (palaan käsitteeseen myöhemmin) yhteiskunnan eri osa-alueilta. Sanansa pääsevät sanomaan muun muassa kirjailija Anneli Kanto, tanssipedagogi, -jooga- ja pilatesopettaja Fatima Witick, entinen ministeri ja poliitikko Vappu Taipale, näyttelijä Riitta Havukainen ja - Aira Samulin.
Kirja herätti minussa verekseltään monenlaisia, vähän vaikeita ja ristiriitaisiakin ajatuksia, että jätin ajatukset muhimaan muutamaksi päiväksi. Sunnuntaina silmiini sattui pikku-uutinen Aira Samulinin sairastumisesta, ja minulle tuli tunne, että kirjasta kirjoittamista kannattaa viivästyttää vielä vähän lisää. Maanantaina kuulimme Samulinin nukkuneen pois.
Aira Samulin oli upea esikuva ja hyvä esimerkki periksiantamattomuudesta, sitkeydestä ja ennen kaikkea elämänilosta. Hän puhui paljon paitsi mielenterveysasioista myös vanhenemisesta. Onkin mielestäni erinomaisen sopivaa ja oikein, että yksi hänen viimeisistä julkisista puheenvuoroistaan tallentui juuri tähän, vanhenemista käsittelevään kirjaan. Maanantaina mielessäni kävi, että minun pitäisi käsitellä kirjaa muistokirjoituksen tapaan, mutta tulin siihen tulokseen, että se olisi Samulinin suorapuheisen tyylin väheksymistä. Siispä, puhutaanpa sitten vanhenemisesta ja vanhoista naisista!
Olen hyvin mielissäni siitä, että tällainen kirja on julkaistu ja siihen on saatu mukaan edustava joukko suoraluontoisia ja kuvia kumartelemattomia naisia. Vanhoja naisia. Katson tarpeelliseksi korostaa tätä, sillä useampikin haastatelluista ihmetteli, miksi vanhaa ei enää saa sanoa vanhaksi ja vanhusta vanhukseksi. Esimerkiksi Samulin kertoi olevansa ylpeästi vanhus. Hän myös puhui innokkaasti vanhuusteknologian puolesta. Se varmasti mahdollistikin hänen kohdallaan asumisen omassa kodissa loppuun asti. Ei vanheneminen kuitenkaan pelkkää auvoa ole, naiset kertovat myös sen tuomista vaivoista - ja suoranaisesta vitutuksesta - avoimesti.
Haastateltavat kertovat elämästään ja kokemuksistaan, kukin omasta näkökulmastaan. Käsitellyiksi tulevat ura, perhe, rakkaus ja kuolema, kaikki mitä nyt elämään liittyy. Ja pitkällä elämänkokemuksella heillä tosiaan on paljon painavaa sanottavaa. Paljon puhutaan naisvihasta. Vanhojen naisten syrjäyttäminen on todellinen ilmiö. Ikääntyessään nainen ikäänkuin muuttuu, jos ei nyt näkymättömäksi, niin läpikuultavaksi ainakin. Eikä siihen aina edes varsinaista vanhuutta tarvita: Anneli Kanto kertoo omassa haastattelussaan, miten joutui ikä- ja sukupuolisyrjinnän kohteeksi työelämässä jo nelikymppisenä. Se kieltämättä kirpaisi tällä lailla vastikään 40-vuotta täyttänyttä! Haluan kuitenkin uskoa, että yhdeksänkymmentäluvulta maailma on tässä suhteessa muuttunut edes pikkuisen paremmaksi paikaksi.
Ikääntyvien naisten syrjintä ei ole oikein, mutta siinä ei sitä paitsi ole mitään järjeäkään. Kuten heti kirjan alussa huomautetaan, yli 50-vuotiaita naisia on Suomessa kaikkiaan 1,2 miljoonaa. Viidesosa kaikista suomalaisista! Olen usein ihmetellyt kun joistakin tuotteista tai vaikkapa kulttuuritapahtumista vähän väheksyvästi todetaan, ettei niistä ole kiinnostuneet muut kuin vanhat naiset. Kuulkaapas bisnesniilot ja poliitikot, vanhoissa naisissa on määrällistä massaa ja monessa tapauksessa myös irtonaista rahaa. Siellä pitäisi siis kaiken järjen mukaan olla myös valtaa. Missä siis vika, miksi vanhoja naisia syrjitään? Siihenkin haastateltavat esittävät erilaisia selityksiä.
Asuuko viisaus sitten vanhoissa naisissa? Kyllä ja ei. Fanitan vanhoja naisia. Olen usein vitsaillut, että jos perustaisin oman puolueen, ottaisin sen keskeisimmille paikoille vain yläsavolaisia entisiä pientilan emäntiä. Isoäidit ovat kasvattaneet lapsenlapset maailman sivu vanhempien tienatessa jokapäiväistä leipää, mutta nykyajassa sukupolvien repiytyessä kauas toisistaan se on päässyt meiltä unohtumaan. Vanhoissa naisissa on paljon käyttämätöntä "reserviä" ja työelämässä naiset parhaat työvuodet saattavat hyvinkin alkaa viisikymppisenä kun omat poikaset ovat jo lentäneet pesästä.
Toisaalta olen sitä mieltä, että ei vanhuus pelkästään viisaaksi tee. Tässä kirjassa oli joitakin kohtia, jotka saivat kulmakarvani kohoamaan. Parissa tekstissä tuli aika vahvasti esille "nykyisin ei saa mitään sanoa" -ajatus. Se on aika mälsää, sillä olen huomannut, että aika usein julkisesti epäasiallista kieltä käyttävä tai muuten epäasiallisesti käyttäytyvä henkilö on ikäihminen, - nainen. Olen taipuvainen uskomaan, että näissä asioissa sukupolvien kuilu on välillä aika suuri, ja vanhat naiset ovat eläneet nuoruutensa huomattavasti meitä kovemmissa oloissa. Silti: vanhuus ei ole mikään syy huonolle käytökselle. En saa kiinni siitä, miksi jotkut kokevat niin uhkaavana sen, että kielen ja käytettyjen sanojen merkitys todellisuuden jäsentäjinä huomioidaan ja että niin kirjoitetussa kuin puhutussa kielessä pyritään ottamaan muut huomoon. Miksi kukaan haluaa käyttää sanoja, jotka saattavat loukata toisia? Miksi minulla pitäisi olla oikeus sellaisten sanojen käyttämiseen? Mitä pahaa on turvallisessa tilassa ja toisen huomioinnissa? En osaa ajatella syyksi muuta kuin sen, että tällaista turvallisen tilan tai sensitiivisen kielenkäytön ylellisyyttä ei ole vanhoille ihmisille suotu heidän menneisyydessään, joten se ehkä tuntuu vaikealta hyväksyä nytkään.
Näistä mietteistä huolimatta: paljon viisautta vanhoissa naisissa asuu. Niitä viisauksia on hyvä pysähtyä kuuntelemaan ja ottaa onkeensa kokemuksen syvästä rintaäänestä. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse purematta niellä. Ja vanhakin voi oppia ja viisastua vielä lisää.
Varpu Tavi: Viisaus on vanhoissa naisissa
Into 2023
Äänikirjan kesto 3h 21min
Lukija Erja Manto
Vanhoissa naisissa tiivistyy ainakin netin palstoilla sekä ihmisyyden hyvyys että huonous. Kyllähän se niin on, että keski-ikäiset ja vanhat naiset kannattelevat Suomessa varsinkin kirjallisuuden ja teatterin kenttää maksavina asiakkaina. Toisaalta taas seksuaaliväkivallasta kertovissa uutisten kommenteissa hyvin usein kamalimmat kommentit ovat ikääntyneillä naisilla. Nuorena naisena toivoisi tiettyä eri-ikäisten naisten välistä solidaarisuutta, mutta sukupolvilla näyttää olevan tasa-arvosta aika erilaisia käsityksiä.
VastaaPoistaMä en kyllä pidä yhtään tästä "nykyään ei saa sanoa mitään" -asenteesta. Kun nimenomaanhan se on vain hyvä asia että nykyään tiedostetaan enemmän, ymmärretään enemmän. Muutoin tämä vaikuttaa kiinnostavalta ja oivia henkilöitä kirjassa haastatellaan!
VastaaPoistaTuo kuvaamasi ilmiö on kyllä valitettavan totta, en tiedä, johtuuko sitten tällaisten henkilöiden omista käsittelemättömistä traumoista, vai mistä, että solidaarisuuteen ei pystytä. Mutta onneksi on myös toisenlaisia, upeita ja kypsiä aikuisia naisia, joita voi huoletta katsoa ylöspäin.
PoistaKiitos tästä! Olin jo varma, että luen kirjan, koska (pian) olen vanha nainen. Mutta luenko, jos haastateltavien asenne on tuollainen? Ei kai sentään kaikkien? Haluanko ärsyyntyä lukiessani? En, ehkä tai minkäs sille sitten voi. Kirjan nimi on kyllä harhaanjohtava, sillä viisautta tuollainen ”enää ei saa mitään sanoa” -puhe ei todellakaan ole. Kummallista, jos joku haluaa nyt jotenkin ”kostaa” sen, että on tullut keski-ikäisenä ”näkymättömäksi” tai sen, että on nuorena kokenut epätasa-arvon pahimmillaan (niin kuin tuo sukupolvi on) tai sen, että ei varmaankaan ole aina saanut sanoa mielipidettään, ja että sen tekee syrjivällä tai loukkaavalla kielellä. Tunnen kyllä ilmiön hyvinkin läheltä, mutten ymmärrä sitä.
VastaaPoistaKyllä tässä kirjassa on onneksi myös aidosti viisaita, hyviä puheenvuoroja. Nostin nämä teksteistä esiin nousseet asiat nyt tikunnokkaan, koska ne itseäni häiritsivät, mutta yhtä hyvin sieltä voisi poimia monta hyvää ja kannatettavaa ajatusta.
PoistaViisautta on kaikkialla, sanoisin itse. Ikä (tai vanhuus) ei tosiaan takaa, kuten itsekin kirjoitit, viisautta.
VastaaPoistaMutta sinun kirjoituksesi on kyllä niin kiinnostava, että tämä kirja minun on suorastaan pakko lukea (eli menee seuraavan suomireissun listalle). En ole itsekään nuori enää, mutta en vielä vanhakaan. Sen verran on kuitenkin elämää takana, että ikääntymistä tulee ajateltua ihan eri tavoin kuin nuorempana.
Erityisesti Fatima Witickin ajatukset kiinnostavat. Seuraan häntä Instassa ja olen ottanut käyttööni monet hänen venytysvinkkinsä ja kokeilin lymfahierontaa (polven oikkuiluun, joka muuten parani Fatiman ohjeella!). Fatiman reipas asenne ainakin instassa ilahduttaa ja minulle tuo itselleni aina toivoa se, että jos pitää kehosta huolta niin sen voi pitää liikkuvaisena aika vanhaan ikään asti (mikä minulle on todella tärkeää, koska rakastan raskasta liikkumista).
Innostuin nyt niin kovasti kirjoituksestasi, että saispa heti tämän lukuun :D Mutta täytyy malttaa nyt vaan ensi kesään.
Vaikea veikata mihin tuo poimimasi nykyään ei saa sanoa enää mitään oikeastaan viittaa, kun en ole kirjaa lukenut. Keksin montakin asiaa mitä ei enää nykyään saa sanoa, sellaista mitä sai sanoa kun minä olin nuori aikuinen. Sai laulaa telkkarissa nunnuka nunnukaa ja sille naurettiin. Sittemmin on pyydelty anteeksi. Brunbergin pusut oli vielä kaislahameissaan ja nimeltään niitä n-alkuisia. Nuorten ruskeiden naisten kirjoista olen oppinut, ettei saa esimerkiksi kehua miten hyvin Suomeen muuttanut osaa puhua meidän vaikeaa kieltämme, kun se ei olekaan enää kehu nykyään. Miehen kanssa on monet kerrat puhuttu siitä, miten nykymaailma on mielensäpahoittajia täynnä ja taas muutetaan jotain nimeä ja pakkausta ja pyydellään anteeksi. Kai se on trendikästä, mutta vaikea tietää tällaisen vanhemman ihmisen, että mistä ne nuorisolaiset milloinkin ottaa nokkiinsa. Kaipa siinä sitten tulee syrjineeksi ja loukanneeksi monet kerrat, kun ei vain pysy perässä.
VastaaPoistaItse kirjasta, en usko, että tulen tarttuneeksi, fiktio on se oma juttu.