Marja-Leena Tiainen: Jäämeren vettä, Laatokan laineita

 

1990-luvun alusta on tosiaan jo 30 vuotta. Ainakin sitä mietin paljon lukiessani Marja-Leena Tiaisen uutuusromaania Jäämeren vettä, Laatokan laineita. Tiainen on erinomainen arjen askareiden kuvaaja, joten kirja toimi aikakapselina paluussa 90-luvun alkuun. Toden totta, ulkomaille soittaminen oli kallista, joten sitä harrastettiin vain harvoin, ja jos et ollut soittamassa kotoa, käytit kolikoita tiheään tahtiin syövää yleistä kolikkopuhelinta. Pankkitilin saldon näki näppärästi pankkikirjan merkinnöistä, koneella kirjoittaminen viittasi kirjoituskoneeseen, ei tietokoneeseen. 

Ajankuva on tarkkaa myös käytetyn kielen ja sanojen osalta. Itse muistan 90-luvun alusta sen verran, että romaanin nostalgia toimi erinomaisesti, ja minua vanhemmat, 90-luvulla jo työikäiset ihmiset samaistuvat varmasti vielä syvemmin. Mutta olisipa metkaa kuulla, miten tällä vuosituhannella syntyneet kerronnan kokevat!

Lähihistorian lisäksi romaanin keskeinen teema on häpeä. Päähenkilö Annamari on joutunut muuttamaan miehensä, entisen pankinjohtajan, kanssa Kinnaslahdelta (tuttu paikkakunta myös Sydänystäväni Kirsti- ja Lauantaitanssit -romaaneista)  skandaalinkäryisissä tunnelmissa. Annamari on vannonut, ettei enää astu jalallaan entiselle kotipaikkakunnalleen, mutta sitten kohtalo puuttuu peliin. Romaani onkin myös kasvu- ja selviytymiskertomus: lukija pääsee seuraamaan, miten Annamari pikku hiljaa selviää masennuksesta ja uusi elämä alkaa. Toisaalta tarinassa kuvataan sitäkin, kuinka vähän toistemme, läheistenkin, elämästä lopulta saatamme tietää.

Kirjassa on joitakin selkeitä yhtymäkohtia kirjailijan omaan elämään, mutta syksyisessä kirjanjulkistustapahtumassa hän kertoi, että vaikka tuttuja aineksia onkin, on tarina fiktiota. Tiainen kuitenkin tietää, mistä kirjoittaa, sillä Annamarin tavoin hänkin on kirjoittanut ahkerasti kertomuksia aikakauslehtiin. Kirjailijanuran alkamista ja arkea onkin kiehtovaa seurata. Kirjaa lukiessa ei voinut välttyä suoralta leikkaukselta tähän päivään ja ajankohtaisiin kirjallisuusaiheisiin: äänikirjojen suosion myötä romahtaneisiin kirjailijan tuloihin, ja näyttelijäliiton kanssa roihahtaneeseen kiistaan äänikirjojen tekijänkorvauksista. Ajat ovat todentotta erilaiset.

Kuten aina, Tiaisen tekstiä on miellyttävä lukea. Hän on vuosien varrella kirjoittanut myös paljon selkokirjoja ja vaikka tämä ei selkokirja olekaan, on teksti sellaista, mihin tottumattomampikin lukija tohtii tarttua.

Tässä vaiheessa lukija saattaa ihmetellä, mistä kirjan nimi tulee. Vaikka tapahtumat sijoittuvat ennen kaikkea fiktiiviselle Kinnaslahden pikkupaikkakunnalle ja sen läheiseen kaupunkiin, matkaillaan siinä myös paljon. Nostalgiselta tuntuvat myös kuvaukset matkoista itärajan taa. Muun muassa sinne juontuu kirjan nimikin.

Sen enempää paljastamatta, lukekaahan itse!

Marja-Leena Tiainen: Jäämeren vettä, Laatokan laineita
Icasos 2023
323s.