Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit

On aika lailla rentouttavaa lukea siitä, miten uutterat ihmiset työskentelevät. Sitä ajattelin useaan otteeseen löhötessäni sohvalla ja lukiessani Marja-Leena Tiaisen uusinta romaania, jossa päähenkilö Maija laittaa ruokaa, leipoo, toimii lastenvahtina, passaa ja levätessäänkin tekee vähintäänkin käsitöitä Marttojen neulontatempausta varten.

Maija on työteliäs ja vaatimaton vaimo. Eletään 1980-luvun alkua, joten on tavallista, että Maijan kaltaisen naisen työura on kulunut kotona vaimon ja äidin tehtävissä. Miehet, niin myös Maijan aviomies Juhani, ovat jo kypsään ikään ehtineitä rintamaveteraaneja. Juhanikin on haavoittunut sodassa ja kipeä olkapää ei tahdo kestää töitä koulun talonmiehenä. Maija on silti onnekas, sillä hänen miehensä on vain äksy ja jyräävä. Toista on monessa perheessä, jossa sotavaivoja lääkitään alkoholin liikakäytöllä ja höyryjä päästellään ulos lähisuhdeväkivallan keinoin. 

Ajat ovat kuitenkin muuttumassa, ja Maijakin haaveilee siitä, että elämässä olisi jotakin omaa. Kun lapset ovat lentäneet pesästä, Maijan päivät ovat tylsiä ja koostuvat Juhanin passaamisesta. Harvoja valopilkkuja arkeen ovat kirjastossa käynnit sekä lauantain saunailta ja Lauantaitanssit-ohjelma. Ja sitten Maijalle tarjotaan mieluista työtä kahvila-apulaisena. Mutta Juhanillakin on unelma: hän haluaa muuttaa asumaan Kinnaslahden kirkonkylältä viidenkymmenen kilometrin päähän vanhaan kotitaloonsa. Sinne Maija ei suurin surminkaan halua lähteä. Kumpi saa tahtonsa lävitse?

Tarkan ajankuvan ja 80-luvun arjen lisäksi Tiainen kuvaa oivaltavasti sitä, kuinka vähän vaihtoehtoja sotien jälkeisen sukupolven naisilla oli vielä muutamia vuosikymmeniä sitten. Kokonaan puolison palkan varassa ollessa parisuhde ei ollut tasa-arvoinen. Jos nainen olisi halunnutkin erota, toimi tuleva vähävaraisuus tehokkaana erojen ehkäisykeinona julkisen paheksunnan lisäksi. Sen paremmin säästöjä kuin eläkettä ei kertynyt, kun vahvasti patriarkaalinen kulttuuri typisti naisen osaksi kodinhoidon. 

Toki monessa asiassa tapahtui myös edistystä. Elämä oli 80-luvun alussa monin verran helpompaa kuin edellisillä vuosikymmenillä ja uutta tulee koko ajan. Kahvinkeittimen ja pankkikortin kaltaiset jännittävät uutuudet tekevät tuloaan myös Kinnaslahdelle. Maijan ja Juhanin lapset Ilkka ja Terhi näyttävät omilla esimerkeillään, että ajat muuttuvat. Arjen lisäksi on myös juhlaa: komeita syntymäpäiviä ja nimipäiviä vietetään.

Itäsuomalaiseen kirkonkylään sijoittuvan tarinan henkilöhahmot tuntuvat kovasti uskottavilta ja tutuilta. Tunnistan sekä Maijan että Juhanin ihmistyypit ja mieleen tulee heti montakin omaa tuttavaa menneisyydestä, joista kirja voisi kertoa. Tulee mieleen myös Metsolat, vaikka suoranaisesti maaseudusta ei nyt kerrotakaan. Annikki ja Ahti Metsolan kaltainen pääpari ja heidän sukulaistensa ja naapureidensa elämänkohtalot, ne ovat kuitenkin yhteistä.

Marja-Leena Tiaisen tekstiä on aina miellyttävää lukea. Lause lentää ja paikoin yksityiskohtaisestakin arjen kuvauksesta huolimatta mitään ei ole koskaan liikaa: lukijalle ei tule informaatioähkyä, vaan päin vastoin halu kääntää sivua ja lukea lisää. 

Jonkinlainen kaihon sekainen nostalgiakin lukiessa tuli mieleen. 80-luvun alkupuolella itäsuomalaiseen kuntaan syntyneenä moneen, jo kadonneeseen, asiaan oli helppo samaistua. Kadonnut on myös kohta kokonaan tuo sukupolvi, joka kävi nuorena aikuisena sodat, ja rakensi sen jälkeen maan sodan raunioista, osa fyysisesti, osa henkisesti siipirikkoina. Näin itsenäisyyspäivän lähestyessä asiaa on hyvä hiljentyä miettimään, ja kiittää mielessään myös Maijan kaltaisia hiljaisia arjen sankareita.

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit
Icasos 2022
279s.