Sari Aro: Nukkuvan jättiläisen laakso

En ole koskaan ollut Etelä-Amerikassa, mutta mielessäni kuvittelen sen kuuman kosteana paikkana, täynnä aistimuksia, värejä, hajuja, makuja, elämän ääniä. Runsaus tuntuu kiehtovalta, ja haaleasta skandinaavista myös välillä kaikessa runsaassa makeudessaan vähän raskaalta.

Samat ajatukset pätevät myös Sari Aron Nukkuvan jättiläisen laaksoon, kirjailijan esikoisromaaniin, joka kertoo suomalaisten siirtolaisten elämästä Brasiliassa 1930-40-luvuilla. Tarina on fiktiivinen, mutta sillä on juurensa historiassa. Kirjan esikuvana nimittäin on toiminut Penedon suomalaissiirtokunta Rio de Janeiron osavaltiossa. Kyseessä on eräänlainen utopia, jossa suomalaisasukkaat halusivat elää sopusoinnussa luonnon ja Jumalan kanssa. 

Aron romaanissa Penedoon lähtevät Fanni ja Johan. Pariskunta ei voi saada omia lapsia, mutta Fannin edesmenneen siskon tytär Alina otetaan mukaan. Alinan pikkusiskokin on kuollut ja hänen isänsä uskoo, että Brasiliassa tyttärellä on mahdollisuus leveämpään elämään. Keskenkasvuinen tytär toki kokee saman asian isän hylkäyksenä. Elämää Brasiliassa ja sopeutumista uudelle mantereelle seurataan nimenomaan Alinan näkökulmasta.

Suomalaiset haaveilevat paratiisista maan päällä: lämpimästä ilmastosta ja auringon kypsyttämistä herkuista, jotka takaavat hyvän elämän. Todellisuus on kuitenkin vallan muuta. Kaikki on siirtokunnassa vielä kesken ja alkutekijöissään. Ja sittenkin kun viljelykset saadaan raivatuksi, voi kato tai heinäsirkat viedä kaiken. Nälkä tulee suomalaisille tutuksi ja sitä vain syventää siirtokunnan Johtajan ehdottomuus: eläinperäisiä ruokia ei syödä, vaikka Alinankin hampaat heiluvat puutosten vuoksi ja naapurin vastasyntynyt itkee lohduttomana nälkäänsä. Lohtua Alina saa paikallisesta tytöstä, Desirestä, josta tulee hänen paras ystävänsä.

Kirjan toisessa puoliskossa Alina etsii omaa polkuaan Rion suurkaupungissa. Valkoihoisen tytön ei ole helppoa löytää kaupungista työtä, sillä valkoinen iho on riistäjän ja sortajan iho. Viimein Alinaa kuitenkin onnistaa ja hänestä tulee hieroja. Lahjakkuutensa ansiosta hän saa asiakkaikseen niin taiteilijoita kuin upseereitakin, mikä asettaa myös Alinan vaaraan. Brasiliassa toisinajattelijoita kidutetaan ja surmataan säälittä.

Aron kuvaus on elävää ja aistivoimaista. Brasilia tulee liki lukijaa kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan. Vaikka kirjassa keskitytään kuvaamaan maata ennen kaikkea ulkopuolisen näkökulmasta, tulevat vastakohtaisuudet hyvin esille. Suunnatonta yltäkylläisyyttä, kauheaa kurjuutta. Riehakasta sambakarnevaalia, kuulusteluiden julmuutta. Hehkuvaa paratiisia, mutta hetkessä arvaamattomaksi ja tappavaksi muuttuvaa luontoa. Ihminen ylipäänsä, ja Alina erityisesti, on kuin heittopussi. Hän pitää elämän syrjästä kiinni, vain tullakseen heitetyksi seuraavaan paikkaan. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta tarinassa on kuitenkin myös selviytymisen ja kasvutarinan pohjavire.

Kieli on rikasta, niin rikasta, että suosittelen ahmimaan kirjaa pitemmissä pätkissä. Itselläni nimittäin meni aina muutama sivu, ennen kuin pääsin runsauteen ja rytmiin kiinni. Kielessä läsnä ovat niin savolaisuus kuin eteläamerikkalaisuus, joten ihmekös tuo, jos runsautta löytyy. Ehdottomasti esimerkiksi 'ölperöittää' -sanaa pitäisi mielestäni käyttää paljon nykyistä enemmän! Ajoittaisesta rehevyydestä huolimatta kieli on kuitenkin ennen kaikkea kaunista ja sisältää paljon kauniita lauseita ja aistikkaita metaforia.

Nukkuvan jättiläisen laakso on romaani, josta jää vahva tunnejälki ja -muisto mieleen. Tuntuu vähän siltä, kuin itse olisin kävellyt Rion kaduilla ta paahteisilla hiekkateillä siirtokunnassa. Olen varma, että pystyn vielä vuosien päästä palauttamaan tietyt tunnetilat ja vahvat kuvaukset kirjasta mieleen.

Hauskaa on sekin, että siirtolaisuus ja ulkosuomalaisuus tuntuvat olevan taas lukemissani kirjoissa vahvasti pinnalla, viime kuussahan luin osittain saman aikakauden Kanadaan sijoittuvan Kaivosten kaupungin. Sitäkin suosittelen siirtolaisuudesta kiinnostuneille luettavaksi. Niin ikään sateenkaaren eri sävyt tuntuvat tulevan nyt useammassakin kirjassa vastaan, viime aikojen lukemisista esimerkiksi Anna Englundin Lautapalttoossa.

Sari Aro: Nukkuvan jättiläisen laakso
Gummerus 2022
382s.