Unto Kupiainen: Valitut runot

Aika harvoin, liian harvoin, tulee luettua runokokoelmia ja vielä harvemmin viime vuosisadan puolivälissä koottuja. Unto Kupiaisen Valitut runot nappasin mukaan kierrätystavaratalon 'saa ottaa' -laarista. Kupiainen soitteli kellojani hentoisesti ja nopeasti kirjaa selattuani runot vaikuttivat luontoaiheisilta. Ajattelin, että tällainen lyriikkaa saattaisi sopia johonkin kesäyöhön mökillä. Sellainen kesäyö, tai oikeammin -ilta koitti viime viikolla. Olin ajellut aiemmin itsekseni mökille, katselin ilta-aurinkoa odotellessani saunan lämpenemistä ja lehteilin joutessani Kupiaisen kokoelmaa. Jo heti ensimmäinen Kerä-runo vuodelta 1955 tuntui soveltuvan tunnelmaan hyvin:

Kun saavuin, kupeella laulu kulki
kuin langan säikeenä. Viserteli
ja liverteli
se tulomatkani juhlan julki.

Niin ehdin perille päivänlaskuun
ja käärin kerälle tulotieni.
On lanka pitkä, mut kerä pieni
ja mainiosti se mahtuu taskuun.

Runo on Rikas mies -kokoelmasta ja tämän, noin sadan runon otannan perusteella sen runot nousivat suosikeiksini. Ne kuvaavat agraaria maailmaa, jota ei enää sellaisenaan ole olemassa. Uuden ajan airut näkyvät jo runoissakin. Syksy-runossa tunnelmoidaan:

- samalla nuotilla - hämärässä tuvassa
emännän polkaistessa rukkiin.

Radion mukaan on kuuroja luvassa. 

Rukki ja radio, mennyt ja tuleva aika samassa pirtissä.

Vuoden 1955 runoissa on paljon somaa, jopa lystikästä. Siesta-runossa Kupiainen sanailee:

Pihalla koko perhe pitkällään
nukahtaneena uneen sikeään
siimeessä koivun, kaikki likekkäin,
ken vatsallaan, ken vatsa ylöspäin,
ken painaneena toisen kylkeen pään,
ken paljain päin, ken hattu silmillään.

Koko kokoelma ei kuitenkaan ole näin leppoisa. Päin vastoin, runojen kertojaminä avaa sisimpänsä synkkyyksiä ja mustuuksia kaunistelematta. Välillä on niin synkkää, että pahaa tekee. Monissa runoissa esiintyy luonto ja luonnonkierto. Erityisesti loppukesään sijoittuvat runot sopivat hyvin luettaviksi tähän ajankohtaan, mutta Kupiaisen aikana radiossa ei vielä soinut Mamban Vielä on kesää jäljellä (yöks). Nimittäin kertojaminälle kypsin kesä on vain kuoleman ensimerkki. Heinäseipäät-runossa seipäiden jonot pellolla ovat kuolemanpataljoona ja niillä kuivuva heinä, viime viikolla vielä kukkeana kasvanut, muistuttaa omasta kuolevaisuudesta.

Osittain Kupiainen on toki oikeassa, sillä hän ei ollut pitkäikäinen mies: runo on kirjoitettu vuonna 1952. Runoilija menehtyi 52-vuotiaana vuonna 1961.

Vielä huomattavasti synkempiä ovat kuitenkin 1940-luvun runot. Kupiaisen sota-aikaan kirjoittama runokokoelma jäikin julkaisematta sotasensuurin päätöksellä. Muutama sotaruno on kuitenkin Valittuihin päätynyt. Tarina ei kerro sitä, ovatko ne näitä kiellettyjä vai myöhemmin syntyneitä. Sotarunoissa runoilija on paljaimmillaan. Hän kuvaa sotaa armottomasti. Runoissa käsitellään surua, häpeääkin siitä, kun saarroksesta murtautuessa kaveri kuolee viereltä, asetoverin mykkää surua tämän saadessa kuolinviestin kotoa, sitä, miten ruumiisiin turtuu ja myös pelkoa ennen hyökkäystä:

Miten kaunista olikaan äsken lintua kuulla.
Nyt lakkasi laulu. Taas on hiljaisuus.
Pian kuoleman ukkonen puhuu tykkien suulla,
me lähdemme hyökkäämään, kun kello on kuus.

Joissakin runoissa runoilija ottaa lukijalta kerralla ilmat pihalle. Kokoelma on ehtinyt jo hyvinkin yli puolen välin, kun tummille vesille taitaa löytyä ainakin yksi selitys. Sukukokous-runo alkaa seuraavasti:

Istun pitkän-pitkän pöydän päässä.
Pöydän kahta puolen kaikenlaista esi-isää.

Polvesta kustakin vain yksi
saapuvilla. Tuossa oma isä,
ehkä älykkäin ja herkin heistä.
- Siksi kai hän ampui kuulan kalloon
kerran syksytähden syttyessä.

Ilmankos lähestyvä syksy enteilee runoissa kuolemaa. 

Runojen tunneskaala yltää laidasta laitaan. Liikkuvuutta on myös runomitassa. Välillä riimitellään hyvinkin tarkasti, välillä ei. Toisinaan on vaikea tietää, mikä on harkittua kokeilunhalua ja sääntöjen rikkomista, mikä vain horjuvaa runomittaa. Amatöörin näkökulmasta selkeys olisi paras: joko kunnon riimiit tai sitten ei ollenkaan. Toisaalta kokoelman päättävässä Puu-runossa lähestytään ilmaisussa jo modernia säeromaania. 

Kirjoittajana Kupiainen oli monipuolinen: runojen lisäksi hän kynäili romaaneita ja pakinoita, käänsi kirjallisuutta ja kirjoitti tietoteoksia, olihan hän kirjallisuuden tutkija, väitellyt tohtori ja Yhteiskunnallisen korkeakoulun kirjallisuuden professori ja vararehtori. Myös hänen toinen vaimonsa, Kerttu Kupiainen, oli kirjailija ja pakinoitsija. 

Unto Kupiaisen runoista kiinnostuneiden kannattaa kurkata Hyönteisdokumentti-blogiin, sieltä löytyy nimittäin esittelyt peräti kymmenestä Kupiaisen runokokoelmasta.

Unto Kupiainen: Valitut runot
Werner Söderström Osakeyhtiö 1956
256s.