Tiina Martikainen: Ruuti

Heinäkuu on jo puolessa välissä ja nyt vasta ehdin julkaisemaan ensimmäisen kirjapostauksen tälle kuulle! Alkukuukausi on ollut täynnä mukavia kesämenoja, joten aikaa lukemiselle ei ole oikein tuntunut heltiävän. Yhden kirjan olen kuitenkin saanut luettua.

Tiina Martikainen osuu aihevalinnallaan nappiin uuden dekkarisarjan Ruuti-avauksessa, ainakin mitä tulee aiheen ajankohtaisuuteen. Ruuti viittaa kirjan kannessakin komeilevan poliisikoiran nimeen ja se on yhdessä kouluttajansa ja omistajansa, rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimon kanssa kirjan päähenkilö. Mira ja Ruuti selvittävät eläinaktivistin väkivaltaista kuolemaa, joka tapahtuu yksityisen rescueyhdistyksen tiloissa.

Jos koiraa onkin kutsuttu ihmisen parhaaksi ystäväksi iät ja ajat, ovat lemmikit silti nyt ajankohtaisempia kuin ehkä koskaan. Samaan aikaan ulkomailta tuotujen rescue-koirien määrä on kasvanut. Siinä missä moni perhe on saanut kaivatun lemmikin ja koira vähintään yhtä kaivatun kodin, ovat myös ongelmat lisääntyneet. Rescue-koiran taustoista ei läheskään aina tiedetä kaikkea, ja ne voivat kärsiä monenlaisista ongelmista, mikä saattaa tulla uusille omistajille ikävänä yllätyksenä. Pahimmassa tapauksessa kertaalleen pelastettu koira on taas kohta uudelleen kotia vailla.

Kun ottaa huomioon kuinka ajankohtainen aihe on, ja toisaalta, kuinka siihen jo luonnostaan liittyy kaunokirjallisuuden kannalta tarpeellista dramaattista vääntöä, on aika yllättävääkin, ettei enemmänkin aihetta sivuavaa proosakirjallisuutta ole kirjoitettu. Tai ehkä on, mutta minulta se on mennyt ohi?

Pakko myöntää, etten ollut teeman kanssa ihan omimmalla maaperällä. Vaikka lähipiiriini kuuluu muutamia mainioita koirakavereita, kuulun yleisesti ottaen ehdottomasti kissakoulukuntaan. Huom! koiriakaan vastaan minulla ei ole mitään, mutta en tunne niitä niin hyvin, että osaisin esimerkiksi arvioida, kuinka uskottavasti Martikainen ihmisen ja eläimen yhdessätyöskentelyä kuvaa. 

Olen kyllä sitä ikäluokkaa, että Poliisikoira Rexini olen katsonut. Ruutissakin koiran ja Miran yhteispeli oli mielestäni kirjan kiinnostavinta ja vahvinta antia. Neuvokkaan koiran ja omistajansa yhteistyötä oli varmastikin kuvattu myös realistisemmin kuin tuossa saksalaisessa tv-sarjassa aikoinaan.

Tapahtumat käynnistyvät, kun rescueyhdistyksen tiloista löytyy kuollut mies. Kovin pitkään ei tarvitse arpoa, onko kyseessä pelkkä portaista putoaminen vai surmatyö, sen verran karu on rikospaikka. Vastikään yksikkönsä johdossa aloittanut Mira alkaa tiimeinen tutkia tapausta. Harmillista kyllä, Mira ei ole onnistunut vakiinnuttamaan johtoasemaansa, eikä häntä ole vielä kunnolla hyväksytty porukkaan. Omasta esimiehestäkään ei oikein tunnu olevan apua, vaan hän huomaamattaan pikemminkin hankaloittaa alaisensa asemaa entisestään. Miran paineita rikoksen ratkaisemiseksi lisää huoli rescyeyhdistyksen koirien kohtalosta. Mihin eläimet joutuvat, jos rikos ei selviä, eikä talousvaikeuksista kärsivä yhdistys kykene maksamaan vuokriaan?

Tarinankuljetuksen ja erityisesti dialogin tasolla olisin toivonut tekstiin vielä lisää hiontaa. Siinä missä Miran ja Ruutin välinen kemia toimii sujuvasti, etenevät ihmisten väliset dialogit, samoin kuin juonellinen kerronta, paikoitellen töksähdellen ja nikotellen. Kenties huomio onkin ollut niin voimakkaasti uskottavan poliisikoiratyöskentelyn kuvauksessa, että muu rikostutkinta ja henkilöiden keskinäisten kemioiden kehittely on jäänyt vähemmälle hiomiselle.

Sinänsä aihio on hyvä ja esimerkiksi Miran haastava esimiesasema kiinnostava nyanssi. Sattumoisin törmäsin tähän aiemmin keväällä toisenkin uutuusdekkarin parissa, nimittäin Anu Patrakan Arvottomassa. Myös eläinten salakuljetus on kiinnostava teema. Laillisen maahantuonnin ja rikollisen salakuljetuksen välissä on myös lukuisia eri harmaan sävyjä. 

Arvostan sitä, että Martikainen ei varsinaisesti ota kantaa, mutta herättää ajattelemaan. Mitähän Ruuti tästä kaikesta sanoisi?

Tiina Martikainen: Ruuti
Otava 2023
366s.