Kuusi kirjaa äideille

Äitienpäivä on jo aivan kulman takana. Muistan, kuinka äitiyteni alkuvuosina minulla oli lasten onnittelulaulun ja päiväkodissa tehtyjen hellyttävien askartelujen keskellä jotenkin huijariolo: minäkö äiti? Äidit ja isoäidit olivat väkeviä, kaikkitietäviä, äitejä joka solullaan, oma haparointini samalla polulla ei tuntunut olevan ollenkaan samalla tasolla.

Onneksi myöhemmin moiset ajatukset ovat väistyneet. Olen ymmärtänyt, että ei minua äidiksi tee oletettu väkevyys tai kaikkitietävyys (vaikka toisinaan sorrun väittämään lapsille tällaisia supervoimia omaavani) vaan juuri nuo riemastuttavat olennot, jotka kutsuvat minua nimistä kauneimmalla. Äiti.

Jos vielä mietit lahjaa äidille, isoäidille, anopille tai muulle tärkeälle äitihahmolle, tiedätte ehdotukseni.

Olen sattumoisin tänä keväänä lukenut monta uutukaista ja erinomaista, äitiyttä käsittelevää romaania. Ei sillä, etteivätkö äidit mielellään lukisi muistakin aiheista kuin äitiydestä, mutta tällä kertaa vinkkaan teille kuusi eri tavoin äitiyttä käsittelevää kirjaa.

Karoliina Niskasen Muamo aloittaa tämän listauksen itseoikeutetusti, hengittäähän se kirjan nimeä myöten sukupolvesta toiseen kantavaa ja siirtyvää äitiyttä, sen kokemista ja myös äitiyden tunteen puutetta. Romaani käsittelee ikiaikaista äitiyttä, muutakin kuin biologista sellaista.

Joonatan Tolan Hullut ihanat linnut kuvaa kipeän kauniisti ja samalla lämpimän humoristisesti äitisuhdettaan lapsen näkökulmasta. Millaiseksi lapsuus piirtyy silloin kun äiti ei kykene lähellekään äidin ideaalia? Arvostan Tolan humaania näkökulmaa. Vaikka äiti ei aina edes pysty olemaan äiti, on hän silti rakas.

Dimi Salon Sopivanlaiset-romaanin yksi päähenkilö on äiti. Kirjan äiti on oikea suomalaisen naisen perikuva, joka jaksaa, kantaa, kestää, pyykkää, parsii, yrittää, ei pysähdy. Dimi Salo ei onneksi piirrä burnoutin partaalla olevaa äitihahmoaan tarjoiluehdotuksena, vaan näyttää, että tällaistakin on, aika useinkin on ja pohtii, miksi on.

Jenna Kostetin Kuuden Katariinan jäljillä ei keskity äitiyteen, mutta kuvaa äitiyttä, joka lienee meille aika vierasta. Kuninkaiden ja prinssien vaimojen keskeisin ja tärkein tehtävä on tuottaa perillisiä kruunulle. Lapset eivät siis ole omia, ne ovat kruunun. Kirjaa lukiessa väistämättä miettii, miltä se äidistä tuntuu? Miltä äitiys tuntui 1500- ja 1600-luvuilla?

Aino Leppäsen Tujuin terkuin ope muistuttaa, että äiti ei ole vain äiti, vaan myös paljon muuta. Esimerkiksi tässä romaanissä äiti on myös opettaja, tyttöystävä, ystävä, ex-vaimo. Erehtyväinenkin. Uusperhekuviot ja koti- ja työminän yhdistäminen humoristisella otteella resonoinee monen modernin äidin mielessä.

Minna Rytisalon Jenny Hilliä en ole vielä lukenut loppuun, eikä siitä näin ollen löydy vielä postaustakaan. Siitä huolimatta uskallan jo suositella teosta myös ja ennen kaikkea äideille. Jenny Hill, Mäen Jenni, on keski-ikäinen nainen, jonka avioliitto on ohi ja pesä on tyhjä. Parasta aikaa oli, kun lapset olivat pieniä. Silti, voisiko tulla vielä yksi elämän kevät?