Minna Rytisalo: Jenny Hill

Nainen on mysteeri, toiseus ja anomalia

Minna Rytisalo on kirjoittanut ennenkin vahvoista naisista, mutta ei ehkä yhtä suoraan kuin nyt. Rytisalon Lempi ja Rouva C. sisältävät kyllä alkuja myös Jenny Hillille. Erityisesti Rouva C:n voi jopa nähdä sisarteoksena. Teoksia erottaa ainakin se, että Rouva C. on historiallinen romaani, kun taas Jenny Hill eli Mäen Jenni elää nykyajassa. Ajatusten tasolla on kuitenkin paljon samaa, eikä ihme: usein Minna Canthin tekstejä lukiessa tulee olo, että eihän lopulta oikein mikään ole hänen päivistään muuttunut. Minnalle olisi tarvetta tässäkin ajassa - onneksi on tämä Rytisalo.

Mäen Jenniä voidaan uskoakseni luonnehtia aika tavanomaiseksi suomalaiseksi naiseksi. Hän on perustanut perheen ja kasvattanut lapsensa aikuisiksi. Nyt hän on eronnut ja, ehkä ensimmäistä kertaa, yksin ja itsenäinen nainen. Millaista se sitten on: naiseus keski-iän kynnyksellä? Tai naiseus ylipäänsä?

Kirjassa Jenny Hilliksi muuttunut päähenkilö sopeutuu uuteen elämäänsä ja tekee samalla tiliä menneisyydestään kirjoittamalla kirjeitä Brigitte Macronille. Avuksi rientävät myös saduista tutut prinsessat, nuo henkäyksen keveät ja eteerisen kauniit naisvarjot, joilla on tämän romaanin todellisuudessa paljon sanottavaa niin Jennystä, omista tarinoistaan kuin naisen asemasta kokonaisuutena. Prinsessa Ruusunen nukkui sata vuotta ja odotti prinssiä pelastamaan. Tai ehkäpä todellisuudessa makasi masentuneena, muuhun kykenemättä, perheensä ja yhteiskuntansa pettämänä, kun ei muutakaan voinut?

Ei ole uusi asia, että prinsessasadut toistavat naiskuvaa, joka kannustaa tyttöjä ja naisia olemaan nätti, pitämään suunsa kiinni ja antautumaan "pelastettavaksi." Jos miettii liikaa säärien sopusuhtaisuutta, ei ehdi tekemään vallankumousta. Tarinoidensa vääristymistä satujen sankarittarilla onkin paljon kerrottavaa. Ja Jenny kuuntelee, miettii ja pohtii. Ei kai hän muuten kertoisi syvemmistä tunteistaan juuri Macronille, naiselle, joka otti eron lastensa isästä mennäkseen naimisiin 25 vuotta nuoremman miehen, entisen oppilaansa (sattumoisin nykyisin myös Ranskan presidentti) kanssa ja aiheutti aikoinaan melkoisen skandaalin? Siinäpä tarina ja naisen malli, jota ei satukirjoissa kuvata!

Jos Brigitte on ristiriitainen hahmo, herätti myös Jenny Hill ristiriitaisia tunteita. Monessa suhteessa tuntuu siltä, ettei meillä kenties olisi tosielämässä kovin paljon yhteistä puhuttavaa: Jenny Hill on koko ikänsä pitänyt viivoista ja rajoista. Minua hän varmasti pitäisi viivojen yli hyppijänä. Siitäkin huolimatta kirjassa oli myös kovin paljon samaistuttavaa. Jenny Hillin mietteet ajautumisista, ikääntymisestä, äitiydestä ja oman identiteetin tikapuiden rakentamisesta tuntuivat omaa nelikymmenkriisiään läpikäyvästä hyvinkin tutuilta.

Kuuntelin romaanin Krista Putkonen-Örnin lukemana äänikirjana. Tuntuu melkein mahdottomalta uskoa, että äänikirjalla on pituutta vain vajaa seitsemän tuntia (painetussa kirjassakin sivuja on alle 300), niin paljon fyysistä kokoaan suuremmalta kirja tuntuu. Johtunee siitä, että asia on painavaa. Sen verran olen kirjan luomisprosessia seurannut sosiaalisen median välityksellä, että tiedän, ettei yksikään lause, sana tai pilkku ole paikoillaan vahingossa tai sattumalta. Kirjailijan lähestymistapa kirjoittamiseen tuntuu lähes tieteellisen tarkalta ja kurinalaiselta. Rytisalon lauseessa ei ole mitään puolivillaista tai vahingossa mukaan unohtunutta. Jokaisella sanalla ja lauseella on paikkansa ja merkityksensä. Kun näin on, voi vähässäkin sanoa paljon.

Jos kieli lumoaa ja sisältö tekee rohkeasti naiseutta näkyväksi kaikessa ihanuudessaan, hurjuudessaan ja kurjuudessaan, saa kirja myös mietteliäälle tuulelle. Ehkä haikeallekin. Vai johtuuko vain minusta, kun kirkkaimpana mieleen jää soimaan:

Voisiko tulla vielä yksi elämän kevät? 

Kevät joka ei koskaan tullut.

 

Minna Rytisalo: Jenny Hill
WSOY 2023
Lukija Krista Putkonen-Örn
Kesto 7h 45min