Johanna Elomaa: Kenelle naakat laulavat


Nyt pitäisi osata kirjoittaa taiten. Että osaisi tehdä kunniaa upealle romaanille, mutta toisaalta ei vahingossakaan paljastaisi yhtään liikaa, sillä tämä kirja tulee kokea itse.

Johanna Elomaan Kenelle naakat laulavat päätyi luettavakseni vähän vahingossa (sillä samalla kirjastoreissulla, josta kirjoitin jo pari viikkoa sitten), mutta sen kummallinen, vähän unenomainen tunnelma vetäisi heti mukaansa.

Aloitetaan yhdestä kirjan päähenkilöstä. Siitä, josta voin turvallisimmin kirjoittaa. Se on Porvoo ranta-aittoineen, kujineen, kahviloineen ja idyllisine puutaloineen. Noissa puutaloissa on vuosisatojen ajan asunut ihmisiä, seinien sisään mahtuu monta onnetonta tarinaa. Nuo tarinat ovat jääneet elämään, ja jos tarinoihin on uskominen, myös monet ihmiset ovat jääneet jonkinlaiseen välitilaan, kummittelemaan elämän ja kuoleman välimaastossa.

Kenelle naakat laulavat kuvaa elämää samoissa taloissa ja nytkin niissä, idyllisen strömsöläisissä lavasteissa, elää onnettomia ihmisiä. Tolstoilaisittain sanottuna kukin perhe on onneton omalla tavallaan. On lähisuhdeväkivaltaa, henkistä painostamista, lapsettomuutta, mielenterveyden ongelmia, itsetuhoisuutta. Tätä ei pidä kuitenkaan säikähtää, sillä vaikka teos on surumielinen, on se myös tavattoman kaunis. Oman kauneutensa tuo ainutlaatuinen ympäristö, mutta erityiskunniamaininta kuuluu kauniille kielelle.

Kuljen suuntaan, jossa joki virtaa. Marraskuussa vesi on kylmempää kuin koko vuonna. Hetki ennen kuin joki jäätyy on katalin. Kylmä muuttaa muotoaan ja hohkaa kosteuden veden pinnasta ihon alle.

Tänään joki on vielä vapaa ja soliseva. Sen savimailta laskeva samea vesi kuin veri, joka yhdistää kaiken toisiinsa. Seison hetken vanhan sillan kupeessa ja katselen joen tasaista virtaa. Vieressäni seisoo kapoinen nainen huivi päässään ja sanoo, että julminta on pakottaa joki pysähtymään, padota sen virta suppuun. Nainen katselee kanssani hetken joen kulkua ja katoaa sitten yhtä äkkiä kuin on siihen ilmestynytkin.

Sitaatissa ollaan jo marraskuussa. Kirja alkaa tammikuusta ja kestää vuoden verran. Jokaiselle kuukaudelle on oma lukunsa ja kertojaääni vaihtuu vuorokuukausin. Kerronta on yhtä aikaa verkkaista kuin sunnuntaipäivä Porvoossa, mutta tunnelma on alati tihenevä, painostavakin.

Syy siihen, miksi vaikeroin varovaisen kuvailun äärellä on se, että vaikka kuvittelin olevani valppaana, pääsi kirja kuitenkin yllättämään minut. Kirjailija kuljettaa tarinaa taitavasti ja pitää lukijan tiukasti otteessaan. Huippusuoritus!

Paitsi kaunis ja koukuttava, romaani on myös viisas. Lukiessa tuntui välillä vähän siltä, kuin olisin ollut terapeutin vastaanotolla. Kirjassa kuvataan asioita, joita en onneksi ole suoranaisesti itse kokenut. Siitä huolimatta minusta tuntui kuin teksti olisi osoitettu juuri minulle. Toivonkin kovasti, että tämän kirjan lukisivat ihmiset, joilla on kokemusta henkisestä väkivallasta tai lähisuhdeväkivallasta, tai joista muuten tuntuu siltä, että toivon kipinä on sammumaisillaan, sillä ennen kaikkea romaani on rakentavalla tavalla voimaannuttava.

En aio kertoa yhtään enempää. Ainoastaan sen, että Kenelle naakat laulavat on todellinen helmi. Luulin totta puhuen pari viikkoa sitten Anna Englundin Lautapalttoon luettuani, ettei mikään tänä syksynä enää voine päästä lähellekään sitä, mutta onneksi olin väärässä. Lautapalttoolle ennustin HS:n esikoispalkintoehdokkuutta. Se toteutui. Mielestäni Johanna Elomaan pitäisi olla Finlandia-ehdokkaiden rivissä. Toteutukoon sekin toive.

Johanna Elomaa Helsingin kirjamessuilla 27.10.2022


Johanna Elomaa: Kenelle naakat laulavat
Otava 2022
304s.

Kommentit

  1. Kaunis viittaus nimessä Ernest Hemingwayn klassikkoon Kenelle kellot soivat, varsinkin kun naakathan usein lehahtavat taivaalle kun kirkon kelloja soitetaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä! Kirkon kellotorni on olennainen osa tarinaa.

      Poista
  2. Tämähän kuulostaa potentiaalisesti kiinnostavalta! Olen aika heikkona kauniiseen kieleen.

    VastaaPoista
  3. Olen jonkun matkaa tätä kuunnellut ja hyvältä vaikuttaa. Pidän todella paljon romaanin miljööstä, ja henkilöt ovat kiinnostavia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuuntelet siis äänikirjana? Jännä kuulla, kuinka tarina toimi luettuna.

      Poista
  4. Porvoo on kyllä yksi lempikaupunkejani! Olen adunutkin siellä vuoden opintojen aikana, valitettavasti tylsästi kerrostalossa, mutta vanhassa kaupungissa tuli käytyä viikottain 😊

    Kuuntelin kirjan jokin aika sitten ja tykkäsin, etenkin kielestä ja siitä miten Elomaa pääsi vetämään höplästä. Kutkuttavan kiero kirjailija 😁

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinulle kirjassa oli sitten varmasti tuttuja paikkoja! Minä olen käynyt Porvoossa vain kerran tai kaksi, ja vuosia sitten vieläpä, joten en yksittäisten talojen tai katujen tasolla päässyt miljööseen kiinni, mutta se ei kyllä ollenkaan haitannut.

      Poista
  5. Jaahas, lukulista sen kun kasvaa. Olen heikkona kirjoihin, jotka yllättävät, joten kiitos, kun et liikaa avannut :-)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti