Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme

 

Joulukuun lukuteemani on ollut pysyminen mukavuusalueella, ja ounastelin, että jo pitkään lukupinossani pyörinyt moderni italialainen klassikko Kieli jota puhuimme olisi juuri sitä. Tunnustan, etten ollut perehtynyt kirjaan muuta kuin ylimalkaisesti, siitä tällainen arvio pääsi syntymään.

Natalia Ginzburgin omaelämäkerrallisia aineksia omaava teos ei nimittäin ollut millään muotoa mukavuusalueellani. Siitä huolimatta olen iloinen, että kirjan joulunpyhinä luin. Romaani kuvaa Levin perheen elämää Italiassa 1930-luvulta 1960-luvulle. Levit olivat paitsi juutalaisia myös aktiivisia antifasisteja, joten elämä Mussolinin hallinnon alla ja myöhemmin saksalaismiehityksen aikana oli rankkaa ja sisälsi monia henkilökohtaisia menetyksiä.

Niin Natalian isä Giuseppe Levi kuin hänen veljensä ja puolisonsakin joutuivat useampaakin otteeseen vangituksi. Ja vangittuna Natalian ensimmäinen aviomies myös kuoli sodan aikana. Kuvittelinkin etukäteen lukevani varsin suoraviivaista, historiallista perheromaania, mutta tässä kyse oli jostakin aivan muusta. 

Ginzburg on nimittäin kertojana tavattoman epäluotettava. Tämän hän toki jo heti alkupuheessaan kertoo. Vaikka henkilöt ja tapahtumatkin ovat tosia, voi teos silti olla fiktiivinen tai olla olematta. Lukijalle suositellaan, että hänen kannattaa ottaa tarina annettuna, sellaisena kuin se on. Vuonna 1963 ilmestynyt teos on erinomainen esimerkki siitä, että autofiktiota on kirjoitettu jo ennen kuin koko sanaa tunnettiinkaan.

Yksi silmiinpistävimmistä piirteistä on se, että kirjailija häivyttää itsensä suorastaan statistin rooliin kirjassa. Varsinkin kirjan alkupuolella huomio kiinnittyy ennen kaikkea hänen vanhempiinsa Giuseppeen ja Lidiaan sekä suureen lapsiparveen. Pesueen nuorimpana Natalia pysyy tarkkailijan roolissa ja tuntuu uskovan tai ainakin haluavan uskotella, että kaikki muut perheessä ovat häntä kiinnostavampia. Tämä mitä ilmeisimmin on hänen oma valintansa. Natalia ei ole esimerkiksi siskonsa Paolan tapaan yhtä ulospäinsuuntaunut: "Natalia ei anna yhtään liekaa!" valittaa äiti-Lidia tarkoittaen, että Natalia ei ole sosiaalinen.

On suorastaan koomista, että pidettyään omaa hahmoaan varjoissa puolet romaanista, hän alkaa yhtä äkkiä kertoa yhdestä veljensä aktivistikaverista. Ja sitten, ikään kuin sivulauseessa ja sen kummemmin pohjustamatta mainitsee, että hän meni tämän Leonen kanssa naimisin. Lähes yhtä lakonisesti hän myöhemmin sivuuttaa miehensä kuoleman vankeudessa.

Jos siis haluaa kartella verisiä sotakuvauksia, tästä romaanista niitä ei löydy. Vaikka ympärillä vallitsee ahdistava ilmapiiri, juutalaisia vieroksutaan, isä-Giuseppe joutuu maanpakoon, vääriä passia hankitaan ja useat perheenjäsenet karkotetaan kotikaupungistaan Torinosta, on diktatuuri ja sota sittenkin vain tarinan taustahälinää.

Kirjan keskiössä on laaja italialainen perheyhteisö sekä kieli ja tarinat, jotka tekevät heistä perheen ja yhteisen yksikön. Erityisesti vanhempiaan Natalia Ginzburg kuvaa nautittavasti. Vanhemmat ovat juuri niin raivostuttavia ja tapojensa orjia kuin lastensa mielestä vanhemmat saattavat olla. He toistelevat luutuneita käsityksiään, arvioivat ihmisiä sillä perusteella, kenen tuttavia he ovat ja muistelevat vuodesta toiseen samoja tarinoita ja sattumuksia. Kuinka samaistuttavaa!

Kerronta onkin hyvin tajunnanvirtamaista ja asiasta toiseen pomppivaa, aivan kuin loputon ja polveileva päivälliskeskustelu, missä kaikki haluavat päästä ääneen. Olin aluksi todella helisemässä laajan henkilökaartin kanssa. Tarinoissa ja puheissa vilahtelevat kymmenet eri ihmiset, joiden nimet eivät minulle sanoneet mitään. 

Osa toki oli Levien isomummun kaltaisia hahmoja, mutta osa Italiassa merkittävässä asemassa olleita henkilöitä. Giuseppe Levi oli professori ja antifasisteina he tunsivat hyvin monet ihmiset, jotka sodan jälkeen nousivat Italian politiikan johtoon. Natalia Ginzburg itse oli paitsi yksi Italian merkittävimmistä 1900-luvun kirjailijoista myös kustannustoimittaja, kääntäjä ja myöhemmin Italian parlamentin jäsen. Aika tyhmäksi tunsin itseni siinä vaiheessa, kun hoksasin, että Natalian pieni Carlo-poika on tietenkin Carlo Ginzburg, mikrohistoriallisen tutkimuksen uranuurtaja! Opiskellessani 2000-luvun alussa historiaa Jyväskylän yliopistossa, oli siellä vahvasti mikrohistoriallinen henki. Ginzburg oli siis likimain Lutherin kaltainen oppi-isä ja siinä mielessä hyvinkin tuttu hahmo. 

Osittain tuskastelu runsaan henkilögallerian kanssa meni siis sivistymättömyyden piikkiin, mutta en usko olevani ongelman kanssa ainoa. Puolessa välin kirjaa huomasin, että lopusta löytyy henkilöluettelo. Olisipa ollut kätevää, jos henkilöesittely olisi ollut jo kirjan alussa.

Kirjaa lukiessani ihmettelin, miten tämä teos onkin noussut maineeseen yhtenä modernin italialaisen kirjallisuuden klassikkona. Aluksi, sen voin tunnustaa, en pitänyt kirjasta paljoakaan. Mutta kun minulla oli aikaa rauhoittua ja keskittyä sen äärelle, aloin jo lämmetä. Ja nyt kun lukemisesta on pari päivää aikaa, huomaan pitäväni siitä entistä enemmän ja pysähtyväni miettimään Natalian ja hänen perheensä elämää ja kohtaloita. Se, että kirja jää kummittelemaan mieleen, on erinomaisen teoksen merkki. Kuka tietää, ensi viikolla tai ensi kuussa tämä saattaa olla jo yksi vuoden tähtihetkiä.

Kieli jota puhuimme ei siis päästä lukijaansa helpolla, mutta ei tämä ole myöskään raskas luettava. Sisälle tarinaan pääseminen ottaa vain aikansa, mutta niinpä italialaisiin perheisiin pääseminen varmasti todellisuudessakin kestää tovin.

Nyt tuntuu siltä, kuin olisin tutustunut tähän yhteen ääneekkääseen, persoonalliseen ja raivostuttavan rakastettavaan perheeseen hyvin.

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme (Lessico famigliare 1963)
Aula & Co 2021
Suomennos Elina Melander
Arvostelukappale