Nainen puntarissa: Kuinka tehdä sinunkaupat itsensä ja kehonsa kanssa?


Tämän kirjoituksen jälkeen saatan vaikuttaa vähän höyrähtäneeltä. Joku saattaa pyöritellä päätään, joku jopa ärsyyntyä. Mutta toivottavasti melkein jokainen saa ajattelemisen aihetta. Sitä paitsi minä olen höyrähtänyt! Olen lukenut viime päivät yliviivaustussin kanssa tärkeitä ajatuksia merkiten, hiirenkorvia taitellen ja  vieläpä ääneen kaikista kiinnostavimpia kohtia miehelleni (onneksi raukka pääsi työmatkalle pakoon) ja väliajat miettinyt kaikkea lukemaani ja suhteuttanut sitä omaan itseeni, elämääni, persoonaani - ja ruumiiseeni.

Jaana-Mirjam Mustavuoren Nainen puntarissa on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea. Jos minulla olisi määräysvaltaa, säätäisin lain, jonka mukaan jokainen yli 15-vuotiaan naisen olisi pakko lukea kirja säännöllisin väliajoin. Sopivia valittuja kohtia olisi hyvä alkaa lukemaan aamunavauksissa jo peruskoulun puolella.

Mustavuori puntaroi naisen ruumista, ennen kaikkea omaansa. Teksti on hyvin ajatuksenvirtamaista, pohdiskelevaa ja filosofoivaakin. Toistoa tulee paljon, mutta ehkä tässä asiassa pieni jankutus onkin paikallaan. Sitä paitsi kirjallisilla ansioilla ei ole mitään merkitystä, sillä asia on se, mikä ratkaisee. Joka tapauksessa kieli on jouhevaa ja helppolukuista.

Kirja on lymyillyt kirjapinossani jo melkein vuoden. Olen tiennyt koko ajan, että minun pitäisi tarttua siihen, mutta suoraan sanottuna olen vähän pelännyt. Ehkä oli hyväkin odottaa, sillä ehkä nyt, kolmenkympin rajapyykin häilyessä heti kulman takana, aika on kypsä.

Mustavuori ihmettelee, miksi suhtaudumme ruumiiseemme ulkopuolelta katsottavana, tutkittavana ja arvioitavana objektina. Sen sijaan, että keskittyisimme kuuntelemaan, kuinka sydämemme lyö, veri kulkee suonissa ja happi keuhkoissa, kuinka kymmenet tuhannet solut tekevät alati omaa työtään, keskitymme seisomaan peilin edessä puristelemassa persuuksiamme (Mustavuori ilmaisee asian hienommin, minä vähän oioin).

Ennen uskonto tarjosi perisynnin käsitteen. Nyt synnin määrittäjänä ovat lääkärit, ravitsemusterapeutit, mainostoimistot, media - ja me itse. Papit tarjosivat ennen myös anteeksiantoa, mutta kuka antaa sitä ylipainoiselle, Mustavuori kysyy. Meille on tuputettu ajatus, että kaikkien tällä maapallolla asuvien noin 3,5 miljoonan naisen pitäisi näyttää samalta. Kauneusnormi käsittää riittävästi pituutta, huomattavan vähän painoa, ei ollenkaan tai mahdollisimman vähän rasvaa, kiinteät, sopivan kokoiset (liian isotkaan ei saa olla) rinnat, lihaksia sopivasti, muttei liikaa. Selluliitti, röpelöt, makkarat, poimut, finnit, arvet ynnä muut elämänmerkit ovat ehdottomasti kiellettyjä. Jos tähän normiin ei mahdu, on epäonnistunut, huono, syntinen, toisen luokan kansalainen. Ylipainoinen ihminen tulee kalliiksi yhteiskunnalle ja tarjoaa epäesteettisyydellään haittaa kanssaihmisille. Miksi hän ei tee asialle mitään? Menisi vaikka rasvaimuun!

Kuvittele, ettet ole koskaan nähnyt yhtä ainoaa mainoskuvaa netissä, lehdissä, mainoslakanoissa ja valotauluissa. Et ole koskaan kuullut sanaa selluliitti ja jenkkakahva viittaa sinusta paritansseihin. Et ole koskaan mitannut rasvaprosenttiasi, et edes kuullut moisesta termistä ja IBM on mitäänsanomaton kirjainyhdistelmä. Sanomattakin on selvää, ettet ole teini-iästä asti viettänyt tunsikausia peilin edessä etsimässä vartalossasi puutteellisuuksia. Erilaisita dieeteistä et ole kuullutkaan. Jos kaiken tämän jälkeen menet peilin eteen, mitä näet? Minä menin, ihan oikeasti, ja mitä ihmettä, katseeni ei automaattisesti suuntautunutkaan leveisiin reisiin ja pömppömahaan. Itse asiassa huomasin olevani varsin mukiinmenevän näköinen. Olisin voinut keimalla peilin edessä kuin tyttö Mustavuoren kertomassa tarinassa ja sanoa "Sievä!"

Laihuus tuli kauneusihanteeksi vasta 1960-luvulla. Siihen asti vantteruus ja pehmeys oli merkki kestävyydestä ja hedelmällisyydestä. Eikö olekin ironista, että vasta kun keksimme, että meidän täytyy laihduttaa näyttääksemme kauniilta, aloimme lihoa? Mustavuori lyö tiskiin kovia lukuja: 70% suomalaisista laihduttaa käytännössä koko ajan. Vain pieni osa merkittävästi laihduttaneista on säilynyt mitoissaan kolmen vuoden kuluttua. Amerikassa on 1920-luvulta lähtien kehitetty jopa 26 000 erilaista dieettiä. Eipä uskoisi, että kyseessä on maailman lihavin kansa! Tästä voisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että laihduttaminen ei toimi. Miksi meitä sitten koko ajan kehotetaan olemaan laihempia? Siksi hyvät naiset (ja herrat, sillä tekään ette ole enää turvassa), että kyseessä on vuosisadan kusetus (anteeksi taas kielenkäyttöni, Mustavuori sanoi tämänkin paremmin). Laihduttaminen on nimittäin melkoinen bisnes. Meille tuputetaan kevyttuotteita, laihdutuslääkkeitä, ruokakorvikkeita, ravintolisiä, kauneusleikkauksia, jumppavälineitä, selluliittivoiteita, - ja hoitoja, paastokuureja, kuntosalijäsenyyksiä, ihmedieettejä, personal trainereita, aerobic-videoita, kunto-ohjelmia, pöksyliivejä ja paljon paljon muuta, joiden on määrä muuttaa meidän hoikemmiksi ja paremmiksi ihmisiksi.

Tässä kohdassa on syytä vetää henkeä.

Sen paremmin minä kuin Mustavuorikaan emme väitä, että kaikki edellä mainitut asiat olisivat huonoja. Pointti onkin siinä, teemmekö asioita siksi, että nautimme niistä vai haluammeko vain muokata itseämme muuttuaksemme vastaamaan paremmin meille syötettyä, yksipuolista ja valheellista laihuuden ja ikuisen nuoruuden normia. Mustavuori ei ihannoi ylipainoa tai kannusta elämään epäterveellisesti, mutta kehottaa jokaista tutustumaan omaan ruumiiseensa oman olemisen keskuksena, ei ulkopuolelta arvosteltavana objektina. Ruumis ei ole monitoimikone tai jatkuvasti keskeneräinen projekti. Se on koti.

Tästä kirja lähtee liikkeelle. Ja tämä on jo nyt varmasti kaikkien aikojen pisin postaukseni! Ei hätää, tiivistän lopuksi rajusti. En siksi, ettei asia olisi tärkeää, vaan siksi, että sitä on hankala pukea sanoiksi. Minäkään en nimittäin ehkä ymmärtänyt kertalukemalla aivan kaikkea. Eikä ihme, sillä Mustavuori käy vuoropuhelua oman, vuosikymmeniä kestäneen tutkimusretkensä ja lukuisten asiantuntijoiden, etupäässä psykologien, filosofien, seksologien ja luovan liikkeen lähettiläiden kanssa. 

Länsimaisessa kulttuurissa on pitkät perinteet ruumiin ja hengen toisistaan erottamisessa. Oman ruumiin voi unohtaa eläessä, syödessä ja liikkuessa. Ruumista kuritetaan ja se nähdään vihollisena tai ainakin alati muokattavana kehitysprojektina. Olennaista on, että ruumista tarkastellaan objektina, ikään kuin se olisi omasta itsestä erillään. Tämä yhdistettynä nykyiseen suoritusyhteiskuntaan, joka näyttäytyy niin tiukkoina kauneusihanteina, ikuisen nuoruuden tavoitteluna kuin yltiöseksuaalisuutenakin saa meitä kohtelemaan omaa ruumistamme välineenä ja tuottaa vierauden tunteen. Emme ole kotona omassa ruumiissamme, emmekä hyväksy sitä sellaisena kuin se on. Me suoritamme itseämme, pidämme vartaloamme esityksenä ja mainoksena. Meidän pitäisi muuttaa ajattelutapamme kokonaan. Lakata haluamasta koko ajan lisää. Lakata jäsentämättä maailmaa, itseämme ja kanssaihmisinä subjekti-objekti -rakenteen ja välineellistämisen mukaan. Lakata katsomasta peiliin ja opetella tuntemaan itsemme sisältäpäin. Liikkua tavalla, joka tuntuu meistä itsestämme hyvältä. Ottaa vastaan liike, ei suorittaa sitä.

Miten sitten oppisimme tutustumaan omaan ruumiiseemme, tekemään sen kanssa sinunkaupat? Tätä tarkoitusta varten itsekin luovan liikkeen kursseja vetävä Mustavuori antaa joitakin yksinkertaisia vinkkejä ja mielikuvaharjoituksia. Matka on kuitenkin pitkä. Ja kuten sanoin, ensimmäinen lukukerta tarjosi jonkinlaisen herätyksen, pintasilauksen, mutta sen muuttuminen näkyväksi osaksi elämää vaatii runsaasti ajatustyötä. Nainen puntarissa jääköön siis yliiviivaustusseineen ja hiirenkorvineen edelleen yöpöydälleni, jotta voin palata aina tarvittaessa uudestaan makustelemaan omaa kehosuhdettani, kuulostelemaan omaa kotiani:

"Kun oma ruumis on koti, ihminen on aina kotonaan, missä ikinä kulkeekin. Kotona viihdytään, ja siellä saa olla oma itsensä. Kyllä omassa ruumiissaan, ja elämässä yleensäkin, on lupa viihtyä."

Olisin halunnut selittää lukemani vielä paremmin. Minulla ei yleensä ole tapana selostaa kirjan sisältöä kovinkaan pitkästi tai tarkasti, mutta nyt tunsin paineita siitä, että saisin välitetyksi jotain sellaista, mitä olisi jokaisen tärkeä pohtia. Mutta totta puhuen, riittää, jos olen onnistunut herättämään mielenkiintonne kirjaa kohtaan. Ja toivon, että kirja saa osakseen niitä paljon puhuttuja blogisavuja ja Mustavuoren ajatukset herättävät aitoa keskustelua. Tervetuloa siis kommentoimaan!

Kirja on luettu myös Ilselässä.

Päätänkin tämän megapitkän postaukseni hätkähdyttävään, 2010-luvun vapaudenjulistukseen. Olen täysin samaa mieltä kuin Mustavuori ja hänen siteeraamansa Anna Johansson: "Tässä kulttuurissa, jossa naisen odotetaan jatkuvasti kurittavan ja trimmaavan vartaloaan kauneusihanteiden mukaisesti ja jossa naisen lihavuus määritellään epänormaaliksi ja merkiksi epäonnistumisesta, on äärimmäisen provosoivaa sanoa naisena: "Vartaloni kelpaa sellaisena kuin se on."


Jaana-Mirjam Mustavuori: Nainen puntarissa
Kirjapaja 2012.
193s.

Ps. Taannoinen hiihtoepisodi Turussa tuli useaan otteeseen mieleeni kirjaa lukiessani. Siis se, kun himohiihtäjät hermostuivat, kun lapset tulivat ladulle harjoittelemaan. Televisiossa, olisikohan ollut Puoli seitsemän -ohjelmassa,  kerrottiin tutkimuksesta, joka kertoi asenteiden kovenneen hiihtoladuilla. Enää ei lähdetä hiihtoretkille termospullo ja eväsleivät repussa. Kaikilla on kiire polttaa tietty määrä kaloreita, kiertää lenkki vähän aiempaa nopeammin, pysyä tietyllä sykealueella. Pois siis tieltä risut, männynkävyt ja lapset! O tempora, o mores!

Kommentit

  1. Ihana, ihana postaus niin tärkeästä aiheesta! <3 Pakko kai tämä on ottaa luettavaksi. Olen ollut kolmeenkymppiin saakka laiha, mutta nyt kolmannen lapsen jälkeen lantio ja tissit levisi usealla mittakoolla;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ihanaa, jos luet! Mustavuori kirjoittaa paljon suhtautumisesta ikään ja sen mukanaan tuomiin muutoksiin. Ja siitä, kuinka hänen lapsuudessaan viisikymppiset näyttivät mummoilta, nyt on hyväksyttävää näyttää vanhalta 80-90-vuotiaana, jos sittenkään. En siis viittaa siihen, että näyttäisit vanhalta!!! Tarkoitin vain, että vartalon muuttuminen on aika luonnollista, mutta nykypäivänä siihen suhtaudutaan toisin :D

      Poista
  2. Ihan mahtava teksti, kiitos!

    Kirja pitää selvästi itsekin lukea pikimmiten. Vähän samanlaisia asioita olen viime aikoina itsekin miettinyt, ja ajattelulleen on aina hyvä saada tukea.

    Minusta Mustavuori - ja sinä - vaikutatte olevan asian ytimessä. Kehoonsa pitää tutustua sisältäpäin ja sen kanssa pitää olla kaveri. Samassa veneessä ollaan, minä ja kroppa.

    Nykyään olen, lenkillä ollessani, muistanut välillä tunnustella sitä, miltä kävely tuntuu. (Sen sijaan, että olisin tuijottanut keskivauhtia Sports Trackerista ja yrittänyt nostaa sitä vielä hieman. Kuten ennen tein.) Miltä tuntuu liike, joka on kovin, kovin luonnollista ihmiselle? Sellainen, joka lähtee jostain syvältä lantiosta ja liikuttaa pehmeästi koko kroppaa?

    Voin kertoa. Tuntuu hyvältä. Tuntuu ihan hirveän hyvältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunsin niiin häpeän punan nousevan kasvoilleni, kun Mustavuori kirjoitti siitä, miten nykyään liikkuessa ei kiinnitetä huomiota omaan vartaloon. Minä olen juuri tällainen, kuuntelen äänikirjoja juostessa, kävellessä ja hiihtäessä, katson telkkaria tai luen kuntopyöräillessä... no, olen kyllä joogannut ja tanssinutkin, missä sentään keskitytään enemmän omiin tuntemuksiin.

      Mutta täytyy itsekin ottaa itseään niskasta kiinni ja tunnustella enemmän, miltä tuntuu.

      Poista
    2. No siis tietenkin minäkin kuuntelen samalla äänikirjoja, mutta välillä voi siinä ohessa vähän ihastella sitä, miten hienoa liikettä kävely onkaan :D

      Poista
  3. Äärettömän mielenkiintoista, varaan tämän heti, saisimpa tuputettua tyttärillekin!

    Kiitos Amma ihanan innostuneesta ja inspiroivasta jutusta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä ja kiitos <3 Kunpa saisit tytökin lukemaan. Jännä juttu, miten näitä asioita on alkanut pohtia ihan eri tavalla sen jälkeen, kun oma tytär syntyi. Minusta on piinallinen ajatus, että ajattelemattomuudellani ja omalla tyytymätömyydellä siirtäisin omaankin tyttäreen ajatuksen siitä, että omaa vartaloa pitää ennen kaikkea vähätellä ja kurittaa.

      Poista
  4. Olipa ihana postaus, kehun minäkin! Ja yleensä en todella jaksa innostua mistään tällaisista. Mutta nyt sait kyllä kiinnostukseni herämään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Morre! Self-help ja hyvinvointioppaat ei tosiaankaan ole minunkaan omin tyylilajini, ehkä siksi tämä kirja sai odottaa lukemista niin kauan. Mutta tämä osui. Ehkä siksi, että Mustavuori kirjoittaa hyvin omakohtaisesti ja lukijan kanssa samalta tasolta. Ei siis ylhäältä alaspäin. Vaikka Mustavuoren kanssa ei kaikesta samaa mieltä olisikaan, niin hänen pointtinsa varmaan jokainen ymmärtää.

      Poista
  5. Ihana postaus ja tärkeää asiaa! Laitan kirjan muistiin. Minä olen kyllä aika sinut kehoni kanssa, yhteys olon ja mielen ja kehon välillä on tullut selväksi (kantapään kautta). Huvittavaa, kuinka tästä on vaikeaa edes kirjoittaa 'oikein' sanojen merkitysten vuoksi: minä olen sinut kehoni kanssa jo erottaa minut ja kehon. Ja kun me olemme samaan aikaan ja yhtä paljon molempia :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta :) Kielessä näkyy varmasti juuri se länsimainen perintö, ruumis ja mieli ovat jotenkin toisistaan erillään! Mustavuori puhuu paljon aasialaisesta kulttuurista, jossa asia on aivan päinvastoin.

      Poista
  6. Oi, loustavaa! Kiitos kun jaoit tämän kirjan viisaat ajatukset.

    VastaaPoista
  7. Kuinka monta kertaa olen miettinyt samanlaisia asioita, onneksi joku on kirjoittanut niistä kirjan!

    VastaaPoista
  8. Hieno postaus, kiitos! Olen ajatellut paljon näitä asioita käydessäni läpi rintasyöpämankelin viime ja edellisenä vuonna. Leikkaus, hoidot, hiusten putoaminen ja oman kehon hätähuudot herättivät minut ajattelemaan naiseutta ihan uudella tavalla. Olen kuullut kirjasta, mutta nyt menen ihan oikeasti hankkimaan sen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Marmustoi! Oi, sinulla on ollut rankat viime vuodet. Kyllä varmasti sellaisen läpikäyminen pakottaa ajattelemaan kaiken aivan uusiksi. Luulen, että pidät tästä kirjasta!

      Poista
  9. Kiitos hyvästä postauksesta! Luettuani taannoin pienen viisaan kirjasen nimeltä "Norsu nailoneissa" (kirjoittaja häipynyt muististani) olen pohtinut samoja asioita. Kuka helkutti ottaa oikeudekseen kertoa minulle, miltä minun pitäisi näyttää? Lukuun ja suositukseen tulee tämäkin kirja, mainiota!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Norsu nailoneissa, täytyypä laittaa muistiin, nimi on ainakin lupaava :) Olen samaa mieltä kanssasi!

      Poista
  10. Kiitos ihanasta postauksesta :) Tämä oli vallan musiikkia korville ja suitsutusta sydämeen. Voi kun osaisi olla itselleen armollinen eikä aina peilata omaa itseään (joko tarkoituksella tai huomaamattaan) jostain muualta, odotuksista tai muista ihmisistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kunpa osaisikin! Nyt kun lukemisesta on muutama päivä ja ensihuuma on taittunut, huomaan, kuinka tiukassa tietty ihanneruumiinkuva on mielessä. Eipä se tietenkään ole ihme, kun koko elämänsä on ollut tietynlaisessa aivopesussa. Mutta nyt kyllä olen päättänyt alkaa ihan aktiivisesti muuttamaan suhtautumista ulkonäköön ja opettelemaan lempeyttä itseä kohtaan.

      Poista
  11. Hyvä postaus ja sai tosiaan kiinnostumaan kirjasta! Minusta tässä on hulluinta se, että itsekin koko ajan toitotan itselleni ja ympärillä olevilleni, että on ihan okei olla tämän kokoinen tai näköinen. Ja herra isä minähän olen normaalipainoinen ja ihan normaalin näköinenkin! Silti sitä arvottaa itseään painon, ulkonäön, liian isolta tuntuvan vatsan ja kaiken muun perusteella. Eikä suklaakaan ole enää nautinto, se on vain jotain, mitä on hetkellisesti pakko saada ja joka aiheuttaa katumusta myöhemmin. Siitäkin huolimatta miten kohtuudella sitä syö. Ja liikunta... liikuntahan on kirous! Vaikka kävelylenkin jälkeen tuntuu hyvältä, niin lopulta senkin kääntää pakkopullaksi, jonne tarttisi joka päivä lähteä. HUOH.

    Eli kiitos hyvästä postauksesta tosiaan. Kirja menee lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin totta. Mustavuori kirjoitti siitä, kuinka kahvilassa voi syödä leivoksen ilman että tuntee siitä huonoa omatuntoa ja syö seuraavan päivän pelkkiä porkkanoita. Niinpä! Jos tekee jostakin itselleen kiellettyä, niin silloinhan se kiehtoo entistä enemmän ja vastaavasti, jos liikunnasta tulee pakkopullaa, niin eihän se kiinnosta. Tämä kieroutunut suhtautuminen ulkonäön ja liikunnan suorittamiseen siis oikeastaan vain ruokkii paino-ongelmia. Väitän, että jos meillä ihmisillä olisi aidosti kivaa, olisimme myös terveempiä!

      Poista
  12. Ihanan hengästyttävä postaus! Kirja on takuulla puhdasta platinaa! Tämän pariksi sopisi Korteniemi-Poikolan ja Cacciatoren Aikuisen naisen seksi. Sekin palauttaa kehon takaisin omistajalleen. http://luenjakirjoitan.blogspot.fi/2011/03/aikuisen-naisen-seksi.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä! Tässäkin puhuttiin paljon seksistä, jota minunkin oli tarkoitus käsitellä enemmän, mutta en nyt enää lähtenyt rönsyilemään siihen suuntaan. Seksistäkin Mustavuorella oli ajatuksia, jotka tuntuivat nykymaailmassa suorastaan vallankumouksellisilta!

      Poista
  13. Minullakin on tämä kirja lojunut hyllyssäni. Sinua noin 10 vuotta vanhempana koen, että tämä pitää selvästi lukea tai ainakin lueskella sieltä täältä. Ajatuksia herättävää luettavaa, varmasti - ja oivalluksia antavaa, uskon!

    Muistin sinua pienellä haasteella. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä luulen, että tämä onkin sellainen kirja, jota on hyvä lukea aina tietyin väliajoin ja tietyissä elämäntilanteissa. Vähän niin kuin määräaikaishuoltona :)Ja tosiaan, ei ole pakko lukea kokonaan, sillä tästä saa varmasti paljon irti myös pienissä erissä.

      Kiitos kaunis haasteesta, palaan myöhemmin tällä viikolla asiaan!

      Poista
  14. Minä vietin parikymppisenä puoli vuotta kierrellen Etelä-Amerikkaa. Asuin retkeilymajoissa, joissa ei juuri peilejä näkynyt, eikä varsinkaan puntareita. Tärkeää oli, että keho toimi, jalat kantoivat ja kuntoa riitti niin, että jaksoin kiivetä Machu Picchulle. Kun olin palaamassa Suomeen törmäsin lentokentällä naistenlehteen ja tunsin ihan fyysistä vastenmielisyyttä sitä maailmaa kohtaan. Ai niin, tuota se naiseus on ja nyt olen siihen palaamassa, yök!

    VastaaPoista
  15. Löysin tämän vasta nyt kuukausikoosteen kautta - ihana kirjoitus, kiitos tästä!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti