Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

Kyselin teiltä vuoden vaihtuessa, kehen kirjailijaan minun tulisi tutustua vuonna 2013. Ylivoimaiseksi voittajaksi päätyi, ei niinkään yllättävästi, Kazuo Ishiguro. Ishiguro -fanius on levinnyt kulovalkean tavoin Blogistaniassa, joten olihan minunkin aikani jo mieheen tutustua. Oikeastaan olisin mielelläni tarttunut ensimmäiseksi Pitkän päivän iltaan, joka esittelytekstien perusteella vaikutti eniten "minun" kirjaltani, mutta koska kirjastosta en sitä viime vierailulla sattunut saamaan, tartuin toiseksi kiinnostavimpaan eli Yösoittoja -novellikokoelmaan.

Kuten nimestä voi päätellä, kirjan viisi novellia sijoittuvat musiikin maailmaan. Yhteisiä teemoja ovat rakkaus ja intohimo musiikkiin, musiikkibisneksen arkipäiväisyys ja raakuus sekä ihmisten, usein pariskuntien, väliset suhteet. Rakkaus on novelleissa haikeaa ja vaikeaa. Hullaantuminen on jäänyt jo taka-alalle ja ihmiset yrittävät keksiä, miten järjestäisivät asiat siedettävälle ja toimivalle tolalle. Kirja alkaa venetsialaiselta aukiolta ja italialaiselle piazzalle se myös päättyy. Siinä välissä vieraillaan Lontoossa, huippuhienossa plastiikkakirurgiaparantolana toimivassa hotellissa sekä vuoristossa.

Ishiguron kirjallinen tyyli oli minulle positiivinen yllätys. Jostakin syystä odotin korkealentoisempaa tai lyyrisempaa ilmaisua, mutta kirjailija kuljetti tarinaa suoraviivaisesti, sujuvasti ja selkeästi. Hän nappasi jokaisen novellin alussa lukijan näppärästi mukaansa ja piti yllä mielenkiintoa aina loppuun asti. Välillä novelleissa oli yhtymäkohtia toisiinsa, mikä muodosti mukavia siltoja ja vahvisti kokonaisuutta. Ishiguro kuvasi hienosti miljöötä, mutta ennen kaikkea huomio oli ihmisten mielenliikkeissä.

Ehdoton suosikkini oli Come Rain or Come Shine, jossa ulkomaille ajelehtimaan jäänyt opettaja kutsutaan vanhan ystäväpariskunnan luo kyläilemään. Pariskunnan välillä on kuitenkin ristiriitoja, joiden takia päähenkilö joutuu tukalaan asetelmaan. Tässä novellissa oli eniten huumoria, välillä jopa melko karnevalistista meininkiä. Pidin myös siitä, että tämä erosi muista tarinoista olennaisesti siinä mielessä, että yksikään henkilöistä ei ollut muusikko, vaan kahta henkilöä yhdisti samanlainen musiikkimaku.

Kirjaa lukiessani huomasin, että edellisestä novellikerrasta olikin jo hurahtanut aikaa. Oli mukavaa lukea pitkästä aikaa jotakin tiivistä ja pienimuotoista. Nautin myös Ishiguron tyylistä, jossa oli jotakin haikeaa, hienosyistä ja nostalgista. Vielä en kuitenkaan hurahtanut. Päällimmäinen tunteeni on ilahtuneen kiinnostunut. Ishiguro -vuoteni jatkukoon siis myöhemmin Pitkän päivän illan parissa. Oikeastaan olen kyllä nyt tyytyväinen, että luin ensimmäiseksi juuri tämän kirjan, sillä se toimi mainiona alkupalana, ruokahalun herättelijänä. Pääruoan jälkeen olen varmasti kaikin tavoin viisaampi kirjailijan suhteen.

Yösoittoja on luettu blogeissa paljon. Osa on rakastunut, osa pettynyt. Tässä yhtedessä linkkaan Liisalle, jonka mainion arvion lopusta klikkailemalla pääsee näppärästi tutustumaan toisten blogistien tuntoihin.

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (Nocturnes)
Tammi 2011.
Suom. Helene Bützow
226s