Nainen puntarissa: Kuinka tehdä sinunkaupat itsensä ja kehonsa kanssa?

Tämän kirjoituksen jälkeen saatan vaikuttaa vähän höyrähtäneeltä. Joku saattaa pyöritellä päätään, joku jopa ärsyyntyä. Mutta toivottavasti melkein jokainen saa ajattelemisen aihetta. Sitä paitsi minä olen höyrähtänyt! Olen lukenut viime päivät yliviivaustussin kanssa tärkeitä ajatuksia merkiten, hiirenkorvia taitellen ja  vieläpä ääneen kaikista kiinnostavimpia kohtia miehelleni (onneksi raukka pääsi työmatkalle pakoon) ja väliajat miettinyt kaikkea lukemaani ja suhteuttanut sitä omaan itseeni, elämääni, persoonaani - ja ruumiiseeni.

Jaana-Mirjam Mustavuoren Nainen puntarissa on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea. Jos minulla olisi määräysvaltaa, säätäisin lain, jonka mukaan jokainen yli 15-vuotiaan naisen olisi pakko lukea kirja säännöllisin väliajoin. Sopivia valittuja kohtia olisi hyvä alkaa lukemaan aamunavauksissa jo peruskoulun puolella.

Mustavuori puntaroi naisen ruumista, ennen kaikkea omaansa. Teksti on hyvin ajatuksenvirtamaista, pohdiskelevaa ja filosofoivaakin. Toistoa tulee paljon, mutta ehkä tässä asiassa pieni jankutus onkin paikallaan. Sitä paitsi kirjallisilla ansioilla ei ole mitään merkitystä, sillä asia on se, mikä ratkaisee. Joka tapauksessa kieli on jouhevaa ja helppolukuista.

Kirja on lymyillyt kirjapinossani jo melkein vuoden. Olen tiennyt koko ajan, että minun pitäisi tarttua siihen, mutta suoraan sanottuna olen vähän pelännyt. Ehkä oli hyväkin odottaa, sillä ehkä nyt, kolmenkympin rajapyykin häilyessä heti kulman takana, aika on kypsä.

Mustavuori ihmettelee, miksi suhtaudumme ruumiiseemme ulkopuolelta katsottavana, tutkittavana ja arvioitavana objektina. Sen sijaan, että keskittyisimme kuuntelemaan, kuinka sydämemme lyö, veri kulkee suonissa ja happi keuhkoissa, kuinka kymmenet tuhannet solut tekevät alati omaa työtään, keskitymme seisomaan peilin edessä puristelemassa persuuksiamme (Mustavuori ilmaisee asian hienommin, minä vähän oioin).

Ennen uskonto tarjosi perisynnin käsitteen. Nyt synnin määrittäjänä ovat lääkärit, ravitsemusterapeutit, mainostoimistot, media - ja me itse. Papit tarjosivat ennen myös anteeksiantoa, mutta kuka antaa sitä ylipainoiselle, Mustavuori kysyy. Meille on tuputettu ajatus, että kaikkien tällä maapallolla asuvien noin 3,5 miljoonan naisen pitäisi näyttää samalta. Kauneusnormi käsittää riittävästi pituutta, huomattavan vähän painoa, ei ollenkaan tai mahdollisimman vähän rasvaa, kiinteät, sopivan kokoiset (liian isotkaan ei saa olla) rinnat, lihaksia sopivasti, muttei liikaa. Selluliitti, röpelöt, makkarat, poimut, finnit, arvet ynnä muut elämänmerkit ovat ehdottomasti kiellettyjä. Jos tähän normiin ei mahdu, on epäonnistunut, huono, syntinen, toisen luokan kansalainen. Ylipainoinen ihminen tulee kalliiksi yhteiskunnalle ja tarjoaa epäesteettisyydellään haittaa kanssaihmisille. Miksi hän ei tee asialle mitään? Menisi vaikka rasvaimuun!

Kuvittele, ettet ole koskaan nähnyt yhtä ainoaa mainoskuvaa netissä, lehdissä, mainoslakanoissa ja valotauluissa. Et ole koskaan kuullut sanaa selluliitti ja jenkkakahva viittaa sinusta paritansseihin. Et ole koskaan mitannut rasvaprosenttiasi, et edes kuullut moisesta termistä ja IBM on mitäänsanomaton kirjainyhdistelmä. Sanomattakin on selvää, ettet ole teini-iästä asti viettänyt tunsikausia peilin edessä etsimässä vartalossasi puutteellisuuksia. Erilaisita dieeteistä et ole kuullutkaan. Jos kaiken tämän jälkeen menet peilin eteen, mitä näet? Minä menin, ihan oikeasti, ja mitä ihmettä, katseeni ei automaattisesti suuntautunutkaan leveisiin reisiin ja pömppömahaan. Itse asiassa huomasin olevani varsin mukiinmenevän näköinen. Olisin voinut keimalla peilin edessä kuin tyttö Mustavuoren kertomassa tarinassa ja sanoa "Sievä!"

Laihuus tuli kauneusihanteeksi vasta 1960-luvulla. Siihen asti vantteruus ja pehmeys oli merkki kestävyydestä ja hedelmällisyydestä. Eikö olekin ironista, että vasta kun keksimme, että meidän täytyy laihduttaa näyttääksemme kauniilta, aloimme lihoa? Mustavuori lyö tiskiin kovia lukuja: 70% suomalaisista laihduttaa käytännössä koko ajan. Vain pieni osa merkittävästi laihduttaneista on säilynyt mitoissaan kolmen vuoden kuluttua. Amerikassa on 1920-luvulta lähtien kehitetty jopa 26 000 erilaista dieettiä. Eipä uskoisi, että kyseessä on maailman lihavin kansa! Tästä voisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että laihduttaminen ei toimi. Miksi meitä sitten koko ajan kehotetaan olemaan laihempia? Siksi hyvät naiset (ja herrat, sillä tekään ette ole enää turvassa), että kyseessä on vuosisadan kusetus (anteeksi taas kielenkäyttöni, Mustavuori sanoi tämänkin paremmin). Laihduttaminen on nimittäin melkoinen bisnes. Meille tuputetaan kevyttuotteita, laihdutuslääkkeitä, ruokakorvikkeita, ravintolisiä, kauneusleikkauksia, jumppavälineitä, selluliittivoiteita, - ja hoitoja, paastokuureja, kuntosalijäsenyyksiä, ihmedieettejä, personal trainereita, aerobic-videoita, kunto-ohjelmia, pöksyliivejä ja paljon paljon muuta, joiden on määrä muuttaa meidän hoikemmiksi ja paremmiksi ihmisiksi.

Tässä kohdassa on syytä vetää henkeä.

Sen paremmin minä kuin Mustavuorikaan emme väitä, että kaikki edellä mainitut asiat olisivat huonoja. Pointti onkin siinä, teemmekö asioita siksi, että nautimme niistä vai haluammeko vain muokata itseämme muuttuaksemme vastaamaan paremmin meille syötettyä, yksipuolista ja valheellista laihuuden ja ikuisen nuoruuden normia. Mustavuori ei ihannoi ylipainoa tai kannusta elämään epäterveellisesti, mutta kehottaa jokaista tutustumaan omaan ruumiiseensa oman olemisen keskuksena, ei ulkopuolelta arvosteltavana objektina. Ruumis ei ole monitoimikone tai jatkuvasti keskeneräinen projekti. Se on koti.

Tästä kirja lähtee liikkeelle. Ja tämä on jo nyt varmasti kaikkien aikojen pisin postaukseni! Ei hätää, tiivistän lopuksi rajusti. En siksi, ettei asia olisi tärkeää, vaan siksi, että sitä on hankala pukea sanoiksi. Minäkään en nimittäin ehkä ymmärtänyt kertalukemalla aivan kaikkea. Eikä ihme, sillä Mustavuori käy vuoropuhelua oman, vuosikymmeniä kestäneen tutkimusretkensä ja lukuisten asiantuntijoiden, etupäässä psykologien, filosofien, seksologien ja luovan liikkeen lähettiläiden kanssa. 

Länsimaisessa kulttuurissa on pitkät perinteet ruumiin ja hengen toisistaan erottamisessa. Oman ruumiin voi unohtaa eläessä, syödessä ja liikkuessa. Ruumista kuritetaan ja se nähdään vihollisena tai ainakin alati muokattavana kehitysprojektina. Olennaista on, että ruumista tarkastellaan objektina, ikään kuin se olisi omasta itsestä erillään. Tämä yhdistettynä nykyiseen suoritusyhteiskuntaan, joka näyttäytyy niin tiukkoina kauneusihanteina, ikuisen nuoruuden tavoitteluna kuin yltiöseksuaalisuutenakin saa meitä kohtelemaan omaa ruumistamme välineenä ja tuottaa vierauden tunteen. Emme ole kotona omassa ruumiissamme, emmekä hyväksy sitä sellaisena kuin se on. Me suoritamme itseämme, pidämme vartaloamme esityksenä ja mainoksena. Meidän pitäisi muuttaa ajattelutapamme kokonaan. Lakata haluamasta koko ajan lisää. Lakata jäsentämättä maailmaa, itseämme ja kanssaihmisinä subjekti-objekti -rakenteen ja välineellistämisen mukaan. Lakata katsomasta peiliin ja opetella tuntemaan itsemme sisältäpäin. Liikkua tavalla, joka tuntuu meistä itsestämme hyvältä. Ottaa vastaan liike, ei suorittaa sitä.

Miten sitten oppisimme tutustumaan omaan ruumiiseemme, tekemään sen kanssa sinunkaupat? Tätä tarkoitusta varten itsekin luovan liikkeen kursseja vetävä Mustavuori antaa joitakin yksinkertaisia vinkkejä ja mielikuvaharjoituksia. Matka on kuitenkin pitkä. Ja kuten sanoin, ensimmäinen lukukerta tarjosi jonkinlaisen herätyksen, pintasilauksen, mutta sen muuttuminen näkyväksi osaksi elämää vaatii runsaasti ajatustyötä. Nainen puntarissa jääköön siis yliiviivaustusseineen ja hiirenkorvineen edelleen yöpöydälleni, jotta voin palata aina tarvittaessa uudestaan makustelemaan omaa kehosuhdettani, kuulostelemaan omaa kotiani:

"Kun oma ruumis on koti, ihminen on aina kotonaan, missä ikinä kulkeekin. Kotona viihdytään, ja siellä saa olla oma itsensä. Kyllä omassa ruumiissaan, ja elämässä yleensäkin, on lupa viihtyä."

Olisin halunnut selittää lukemani vielä paremmin. Minulla ei yleensä ole tapana selostaa kirjan sisältöä kovinkaan pitkästi tai tarkasti, mutta nyt tunsin paineita siitä, että saisin välitetyksi jotain sellaista, mitä olisi jokaisen tärkeä pohtia. Mutta totta puhuen, riittää, jos olen onnistunut herättämään mielenkiintonne kirjaa kohtaan. Ja toivon, että kirja saa osakseen niitä paljon puhuttuja blogisavuja ja Mustavuoren ajatukset herättävät aitoa keskustelua. Tervetuloa siis kommentoimaan!

Kirja on luettu myös Ilselässä.

Päätänkin tämän megapitkän postaukseni hätkähdyttävään, 2010-luvun vapaudenjulistukseen. Olen täysin samaa mieltä kuin Mustavuori ja hänen siteeraamansa Anna Johansson: "Tässä kulttuurissa, jossa naisen odotetaan jatkuvasti kurittavan ja trimmaavan vartaloaan kauneusihanteiden mukaisesti ja jossa naisen lihavuus määritellään epänormaaliksi ja merkiksi epäonnistumisesta, on äärimmäisen provosoivaa sanoa naisena: "Vartaloni kelpaa sellaisena kuin se on."


Jaana-Mirjam Mustavuori: Nainen puntarissa
Kirjapaja 2012.
193s.

Ps. Taannoinen hiihtoepisodi Turussa tuli useaan otteeseen mieleeni kirjaa lukiessani. Siis se, kun himohiihtäjät hermostuivat, kun lapset tulivat ladulle harjoittelemaan. Televisiossa, olisikohan ollut Puoli seitsemän -ohjelmassa,  kerrottiin tutkimuksesta, joka kertoi asenteiden kovenneen hiihtoladuilla. Enää ei lähdetä hiihtoretkille termospullo ja eväsleivät repussa. Kaikilla on kiire polttaa tietty määrä kaloreita, kiertää lenkki vähän aiempaa nopeammin, pysyä tietyllä sykealueella. Pois siis tieltä risut, männynkävyt ja lapset! O tempora, o mores!