Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Olen tainnut aiemminkin mainita, että kiinnostun heti kirjoista, joilla on oikein pitkä nimi. Kuten Traktorien lyhyt historia ukrainaksi tai Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista mutta et ole uskaltanut kysyä. Arvannettekin siis, että kun ensimmäisen kerran kuulin Renate Dorresteinin tästä teoksesta (huh, en jaksa enää kirjoittaa nimeä uudestaan!), tiesin, että se on luettava.

Kirja kertoo vaihdevuosioireiden kanssa kamppailevasta Helenistä, jonka äiti saa aivoinfarktin. Helenin suhde äitiinsä on hyvin kompleksinen, samoin on hänen avioliittonsa laita. Oikeastaan Helenin suhde oman itsensä kanssa se vasta kompleksinen onkin; kaikki rupsahtaa, oma ruumis romahtaa, tuntuu kuin olisi tulossa hulluksi ja tämän kaiken pitäisi vielä olla jonkun 'hienon kolmannen elämänvaiheen' alku! Helen itse määrittelee kirjan aika hyvin: "Olen kuin Bridget Jones edistyneille." Ihan totta. Kolmannen elämänvaiheen Bridget Jones vain ei murehdi mummoalushousuja, tupakkalakkoa tai riudu rakkaudesta. Hänen ongelmalistansa etupäässä on äiti, jonka päässä on inkkari (luitte ihan oikein), lasten seksielämä ja oma kuiva emätin (luitte oikein taas).

Dorrestein kuvaa henkilökohtaista kriisiä ja loppuunpalamista taitavasti ja tarkasti.  Kirjailija onnistuu myös pitämään lukijaansa jännityksessä antamalla viitteitä kirjan lopusta. Jääkö kirjasta hyvä vai paha mieli, sitä en paljasta!

Oikeastaan tätä kirjaa lukiessa vähän harmitti, sillä olen selkeästi liian nuori: ymmärrän kyllä, mikä kirjassa on hauskaa, välillä jopa nauroin. Mutta jos olisin itse Helenin ikäinen, olisin varmasti nauranut syvää, puhdistavaa, kokenutta ja terapeuttista naurua. Nyt naureskelu tuntui välillä jopa rienaukselta, erityisesti kun kuvattiin Helenin äitiä, joka kyllä kaikesta koomisuudesta huolimatta oli todella traaginen hahmo. Ja niin oli varmasti tarkoituskin. Dorrestein onnistui laittamaan lukijan selkä seinää vasten elämän realiteettien kanssa: nimittäin sen, ettei kukaan tässä elämässä nuorene. Vielä pystyn pelastautumaan jonkinlaiseen illuusioon alati jatkuvasta elämästä, mutta kun ehdin Helenin ikään, kirja aukeaa varmaan vielä paljon syvemmin.

Yksi asia kuitenkin hämmensi tai ärsytti ja sai jopa melkein lopettamaan koko kirjan kesken. Eivätkö hollantilaiset lääkärit ihan oikeasti tiedä, että aivoinfarktin yhteydessä on äärimmäisen tärkeää päästä nopeasti hoitoon?! Jos näin on tosiaan, en taida enää uskaltaa matkustaa Ruotsia kauemmaksi...

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa
WSOY 2009
Suomentanut Titia Schuurman
214s.