Antti Tuuri: Kylmien kyytimies



Olen nyt aivan hurahtanut Antti Tuuriin. Ihan kuin olisi löytänyt vanhan heilan uudelleen ;)

Kylmien kyytimies jatkaa Jussi Ketolan tarinaa. Eletään kamalaa vuotta 1918. Jussi on palannut Suomeen Kauhavalle, hankkinut talon, vaimon ja kolme lasta sekä tuonut mukanaan amerikansosialismin ja teosofian aatetta. Kauhavan työväenyhdistys on päättänyt olla tarttumatta aseisiin. Se ei kuitenkaan säästä Jussia sodalta, vaan hänet pakotetaan Kauhavan rautatieasemalla junan kyytiin hevosensa Proklin kanssa. Kirjan nimi kertoo, millaisissa töissä Jussi ja Prokli valkoista armeijaa palvelevat.

Kylmien kyytimies on hieno sotakuvaus, elämää suurempi. Pidän Tuurin kielessä sen tyyneydestä ja toteavuudesta. Kamalia asioita ei tarvitse erityisesti korostaa, päivitellä tai kauhistella. Pelolla, inholla tai surulla ei tarvitse mässäillä. Nykyään tuntuu, että monilla on tarve erityisesti korostaa sodan kammottavuutta, ihan kuin se ei olisi itsestään selvää (tai ehkä se sitten kaikille ei ole). Tuuri sen sijaan saattaa todeta jotakin ruumiiden hajusta tai Jussin mieltä piinaavasta "mustasta ja raskaasta", mutta ei tee siitä sen suurempaa numeroa. Lukija kyllä osaa tehdä rivien välistä omat johtopäätöksensä siitä, millaista sota on. Melko hyvin kirjailijan viesti tulee perille jo kirjan alkusivuilla yli-innokasta varavääpeli Rantasta kuvatessa: "En alkanut varavääpelin kanssa aatteista puhua, se ei aatteiden mieheltä näyttänyt."

Vuoden 1918 tapahtumat ovat jättäneet pitkän ja meidänkin päiviimme ulottuvan varjon suomalaisten ylle. Kylmien kyytimiestä lukiessa ei tarvitse ihmetellä miksi. Molemminpuolinen viha ja raakuus sai uskomattomat mittasuhteet. Lukiessa vahvistuu myös ajatus, että kaikista innokkaimmat maan "puhdistajat" (molemmin puolin) eivät tainneet olla niitä, joilla aate olisi ollut vahvimpana vaikuttimena.

Kirja keskittyy Tampereen valtaustaisteluihin. Kalevankankaasta käyty taisteluhan oli siihen astisen Pohjoismaiden historian suurin. Jussi Ketolan mukana lukija joutuu näkemään sodan seuraukset: vainajien röykkiöt, orvot lapset, teloituksesta jääneet veriläiskät kiviseinässä, kolmejalkaiset koirat. Ja vihan, joka ei sammu, vaikka kuinka tappaisi ja kostaisi.

Tuurille uskolliseen tapaan Jussi Ketola ei höntyile, eikä valitse puolia enemmän kuin on pakko. Pasifistiksi hän on melkoinen järkirealisti. Jussin ja Proklin hellä suhde on koskettavaa luettavaa ja muistuttaa siitä, kuinka eläimetkin ovat kantaneet oman raskaan osansa sotahistoriassa. Jonkinlaisena ylistyksenäkin suomenhevoselle kirjaa voi pitää.

Kuten todettua, olen nyt niin innoissani, että jatkoa Jussi Ketolan vaiheisiin seuraa, jahka kirjastoon kiireiltäni ehdin.

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies
Otava 2007.
278s.

Kommentit

  1. Amma, minä en ole lukenut IKINÄ yhtään Tuuria, mutta juuri tämä odottelee ikkunalaudalla sitä hetkeä, kun on sen aika. Edellinen taivaanraavinta kuulosti vielä kiinnostavalta, mutta tämä Kylmien kyytimies on monessa paikassa mainittu ilmestymisvuotensa parhaaksi kirjaksi. Kiinnostaa siis kovasti, kiitos muistutuksista!

    (Vanha heila...! Kukahan olisi minun? :))

    VastaaPoista
  2. Minna toivottavasti se hetki tulee pian, koska palan halusta kuulla, miten ensimmäinen (en suostu uskomaan, että se tähän jäisi) kolahtaa. Meinasin kirjoittaa tähän pitkät avautumiset siitä, miten Kylmien kyytimies ei ole näköjään päässyt edes Finlandia-ehdolle, mutta sensuroin itseni.

    Vanhoja heilojahan voi olla useampiakin...:)

    VastaaPoista
  3. Voihan himmeli, tuon aihe kiinnostaisi kovin, mutta Tuurin tyyli ei oikein minuun kolahda. Loistava kirjoitus sinulta kun melkein alkoi tehdä mieli tämä lukea, vaikka juuri tällä viikolla pakkopuristin itseni yhden Tuurin novellinkokoelman läpi! :D

    VastaaPoista
  4. Himmeli :D

    Hmm, tämä on kyllä loistava kirja, mutta koska olet Tuuria koetellut useaan otteeseen, ehkä on vain hyväksyttävä, ettei hän ole sinua varten. Jos kuitenkin haluat vielä kerran testata on Kylmien kyytimies ehdottomasti Tuurin kirkkainta kärkeä ja mielenkiintoinen jo ihan itsessään Tampereen taistelujen kuvauksen takia.

    VastaaPoista
  5. Tuurin tyyli ei ole sielunmaisemaani, mutta ihailen hänen ammattimaista otettaan ja rauhallista varmuuttaan - ja aiheet ovat kiinnostavia, kuten tämäkin kirja. Oli hyvin yleissivistävä ja avasi maan historiaa taas vähän lisää.

    VastaaPoista
  6. Heh, nyt luin (kuuntelin) tämän, ja pidin sairaan hyvänä... hieno kirja!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit