Antti Leikas: Melominen

Melominen oli yksi viime vuoden Savonia-palkintoehdokkaista ja kiinnostuin kirjasta oitis. Sattuneesta syystä uupuneen ja univelkaisen perheenisän normipäivä herätti mielenkiinnon lisäksi uteliaisuutta ja myötätuntoa melkoisen määrän.

Tuo uupunut univelkainen on Jaakkola, kohtalaisen merkityksetöntä myyntityötä tekevä viiden lapsen uusioperheen isä. Koska hän mitä ilmeisemmin ei ole nukkunut vuosikausiin kunnolla, on elämä mennyt yhdeksi elon tyrskyissä melomiseksi. Aika matelee kirjassa kymmenen minuutin pätkissä, mutta Jaakkolan pään sisällä ehtii tuona aikana liikkua yhtä sun toista aina dinosaurusten luomisesta ruoanlaiton saloihin - ellei hän sitten nuku silmät auki. Siinä tilassa, ja tämän kaikki kokeneet voivat todeksi todistaa, todellisuuden ja harhan välinen ero hämärtyy. Antti Leikas varoittaakin lukijaa jo alussa: Kaikki kirjassa esiintyvät kellonajat ovat kuvitteellisia.

Olin ehtinyt kasvattaa mielessäni odotukset niin korkealle, että aluksi olin lukemaani melko pettynyt. Syystä tahi toisesta odotin nopeatempoista hulvatonta tykitystä ja hersyvää komiikkaa. Sen sijaan luin sivun toisensa jälkeen tylsähköjä kuvauksia suomalaisen toimistotyön arjesta ja Jaakkolan sekavia ajatuksenvirta-örpsäyksiä, jotka sinänsä olivat monesti mainioita mutta yhtä usein ainoastaan outoja ja kontekstiltaan epäselviä. Totta puhuen jatkoin kirjan lukemista kahdesta syystä: ensiksikin siksi, että Leikas vaikuttaa niin äärettömän sympaattiselta ihmiseltä ja toisaalta siksi, etten kertakaikkiaan halunnut myöntää tehneeni virhearviota.

Ja kannattihan se tahkoaminen! Pikku hiljaa lämpenin tajunnanvirralle hämärän rajamailla tai sitten Leikas itse lämpeni. Joka tapauksessa aloin viihtyä ja myös tarina alkoi tiivistyä ja saada särmää päivän kääntyessä kunnolla iltapäivän puolelle. Kirjan toisessa osassa eli viimeisen 55 sivun aikana Leikas sitten tarjosi juuri sitä tykitystä, mitä olin koko ajan odottanut, enkä ollut odottanut suotta.

(Kummallista, miten hyvän mielen voikaan saada lukemalla toisten lapsiperheiden uskomattomasta arjesta, mikä on koko lailla samanlaista kuin itselläkin. Toisten perheellisten lisäksi suosittelisin kirjaa myös niille, joiden työyhteisössä on Jaakkolan kaltainen huonosti hereillä pysyvä perheenisä tai -äiti. Kirjan välittämä kuva on toki karikatyyri, mutta vain hiuksenhienosti. Joissakin tapauksessa iltapuuhia lainehtivine kylpyhuoneineen ja sinisine oksennuksineen voisi käyttää myös ehkäisymateriaalina.)

Huomaatteko, minäkin alan jo Jaakkolan tavoin harhailla kesken jutun.

Kirjan toisessa osassa tapahtuu selvä rytminvaihdos, mutta se sopii erinomaisesti Jaakkolan arkeen, jossa työpäivä on ainoa aika vuorokaudesta, jolloin hänellä on edes jonkinlaisia mahdollisuuksia nukkua vähän.

Vaikka Melominen käsittelee varsin arkisia ja inhorealistisiakin aiheita, tekee Leikas lopussa silmänkääntötempun ja lukija huomaa seisovansa peilitalossa. Mikä on totta ja mikä unta, kuka uneksii: Jaakkola, Leikas vai lukija?

Antti Leikas: Melominen
Siltala 2011.
190s.